Äiti istuu jälleen sohvalla ja huokailee. ”Oliko kiva risteily?” erehdyin kysymään äidiltä, kun tulin koulusta ja löysin äidin kotoa, vastikään risteilyltä palanneena. ”Oli, ihana! Tanssin koko illan ja suukottelinkin vähän kahden miehen kanssa”, äiti kertoi. ”Kahden miehen kanssa?” toistin, kun en osannut muutakaan sanoa. ”Kahden miehen. Tanssin heidän kummankin kanssa ja tulivat ihan iholle, ja sitten vähän suukoteltiin”, äiti huokaisi. ”Timon?” kysyin, jotain kysyäkseni. ”Ei Timon. Olisin kyllä halunnut… sänkyynkin, mutta Timo ei ollut kiinnostunut minusta enää”, äiti harmitteli.

Yritin haistaa äidin hengitystä, sillä aloin epäillä, että äiti oli juonut risteilyllä muutakin kuin niitä hehkuttamiaan alkoholittomia coctaileja! Äiti jatkoi kertomustaan tanssimisestaan ja suukoistaan ja miehistä ja toisen seksikkäästä äänestä ja ehdotteluista, jotka äiti oli – onneksi – lopulta tyrmännyt. Ei minun kauan tarvinnut arvuutellakaan, kun äiti ihan kysymättä kertoi: ”Join minäkin siellä muutaman drinkin, Sinisiä Enkeleitä ja vähän Bailey’siä. Ne on makeita ja herkullisia juomia!”

Äiti menetti siinä hetkessä luottamukseni ihan kokonaan! Alkoholia ja vieraita miehiä ja suukottelua tanssilattialla ja seksihaaveita ja… ties vaikka mitä! En siedä alkoholin juontia ollenkaan ja olen ollut hirveän onnellinen siitä, etteivät isi ja äiti juo – tai siis äitikään ei tähän asti ole juonut. Riittää, että vaari juo senkin edestä.

”Toin yhden pullon Bailey’siä kotiin”, ilmoitti äiti ja nosti pullon vieressään lattialla lojuneesta laukustaan, ”niin voin välillä juoda sitä pikkuisen ja tarjota ystävilleni. Kuten Pipselle tänä iltana, kun se tulee käymään.” Silmäni tuntuivat lautasen kokoisilta kun tuijotin pulloa äidin kädessä. Ensimmäinen viinapullo ikinä meidän kotonamme! Olen saanut trauman!

Äidin risteilytarinat risteilivät mielessäni niin etten ollut saada läksyjäni tehtyä. Säpsähdin ajatuksistani ovikellon soidessa. Hyppäsin tuolistani avaamaan oven Pipsalle, joka seisoi oven takana odottamassa. Tapasin Pipsan ensimmäistä kertaa ehkä kuukausi sitten, kun törmäsimme häneen äidin kanssa kirjakaupassa. Pipsa oli äidin paras ystävä kouluaikaan, mutta joskus lukion aikoihin äiti alkoi kulkea enemmän Elinan kanssa ja Pipsa jäi taka-alalle. Kirjakaupassa kohdattuaan Pipsa ja äiti päättivät lämmitellä vanhan ystävyytensä ja siitä lähtien he ovat jatkuvasti puhuneet puhelimessa ja tavanneet monta kertaa viikossa.

”Äiti, Pipsa on täällä!” huusin ja kehotin Pipsaa tulemaan sisälle. Käännyin palatakseni huoneeseeni, mutta äiti pysäytti minut komentamalla keittämään teetä. Oman huoneeni sijasta kävelinkin keittiöön, mitään sanomatta, ja laitoin teeveden kiehumaan. Asettelin tarjottimelle kaksi teemukia, lusikat, ja teepusseja ja pienen kupin käytettyjä pusseja varten. Veden kiehahdettua kaadoin vettä mukeihin ja kannoin tarjottimen äidille ja Pipsalle olohuoneeseen.

”Tuopas vielä pari pientä lasia”, pyysi äiti, kun asettelin teemukeja olohuoneen pöydälle hänen ja Pipsan eteen. Nostin tarjottimen pystyyn pöydän jalkaa vasten ja palasin keittiöön. ”Ja unohdit servetit!” kuului äidin huuto takaani. Niinpä tietenkin. Kaivoin servetit laatikosta ja pienet juomalasit kaapista ja kiikutin ne olkkariin. Äiti otti lasit minulta ja narautti Bailey’s-pullon korkin auki. ”Haluatko sä, Linda, maistaa tätä vähäsen?” kysyi äiti kaataessaan vaaleanruskeaa kermalikööriä laseihin.

Äiti ojensi lasiaan minulle ennen kuin sain edes vastattua mitään. Nuuhkaisin juomaa, eikä se haissut pahalta, mutta ojensin sen silti takaisin maistamatta, nenääni nyrpistäen. ”En halua maistella mitään viinoja”, sanoin ja käännyin jälleen lähteäkseni viimein takaisin huoneeseeni lukemaan. Äiti kuitenkin pysäytti minut jälleen! ”Jää hetkeks meidän seuraan. Hae vaikka itselleskin teetä”, äiti vaati ja istahdin sohvan käsinojalle ilman teetä. En halunnut jäädä siihen pitkäksi aikaa.

”Mitäpä Nyppylätönölle kuuluu?” kysyi äiti istahdettuani. Menin ihan hämilleni, mutta sain ärähdettyä: ”Se on Mäkitorppa eikä mikään Nyppylätönö!” ”Niin niin, Nyppylätönö. Ootko nähnyt sitä koulussa viime aikoina?”, äiti kysyi kiusoittelevasti ja jatkoi Pipsaan päin kääntyen, ”Lindalla on neljä vuotta vanhempi ihastus, jolla on vaaleat hiukset ja ruskeat silmät ja pelaa lätkää ja se on Lindan mielestä ihaana!” selvitti äiti Pipsalle tavalla, joka sai ihoni näppylöille. ”Se on Iiro ja tietenkin, joka päivä”, kivahdin ja poistuin äidin peräänhuutelusta välittämättä.

Huoneeseeni päästyäni paiskasin oven kiinni perässäni ja lysähdin sängylle itkemään. Kirosin sen päivän, jolloin äidille Iirosta kerroin. Siitä lähtien äiti on kutsunut Iiroa Nyppylätönöksi ja kysellyt ja kiusoitellut minua, ja jo se tuntuu hirveän pahalta, tunteideni riepottelulta. Tämä oli kuitenkin jo kaiken huippu, revitellä ihastustani sillä tavoin ystävälleen! Minua suututti ja harmitti, hävetti ja nolotti ja itketti. Minun ihastukseni, minun tunteeni. Revitty, häpäisty!

Avasin kesken olevan kirjani ”Kun ruusu puhkeaa”, mutta aivoni eivät suostuneet lukemaan. Tuijotin sivua mitään näkemättä, ajatusteni palatessa äitiin ja Pipsaan ja lopulta Iiroon. Näen hänet koulussa melkein joka päivä jossain vaiheessa. Useimmiten lounaalla ruokalassa, joskus käytävälläkin. Tänään ollessani matkalla kuoroon, Iiro tuli portaissa vastaan ja melkein kompastuin omiin jalkoihini. Iiro on niin ihana! Suklaiset silmät ja niin suloinen hymy! Ja Iiro hymyili minulle portaissa, tai ehkä naurahti, kun kompuroin ja tartuin kaiteeseen. Yhtä kaikki, Iiro huomasi minut!