Kelly on bitch. Halpamainen akka! Eilisessä SkyWayn jaksossa Kellyn naapuri kertoi olevansa lähdössä Amerikkaan ja haluavansa Kellyn lähtevän kanssaan. ”Kelly, rakastan sinua! Tule kanssani!” naapuri pyysi. ”Olen Simonille selityksen velkaa. Odotathan minua pari päivää?” Kelly suostui pyyntöön. Olin aivan pöyristynyt! Jos olisin Kelly, olisin vastannut: ”Haista home! Saat painua Amerikkaan ihan itsekses! Kehtaatkin ehdotella tuollaista, kun tiedät mun olevan Simonin kanssa!”

SkyWays on tietenkin vain saippuasarja, mutta on ihmiset halpamaisia ja pettureita oikestikin. Ihan minun omassa perheessänikin, omat vanhempanikin. Äiti tuli eilen Tampereelta työmatkalta huokaillen jonkun siellä tapaamansa miehen perään. ”Tiedätkös, että isälläsi on suhde työkaverinsa kanssa. Mä haluaisin suhteen Timon kanssa. Leevi asuu Tampereen pohjoispuolella, ja se on vähän liian kaukana. Mut oli se kyllä ihana mies”, huokaisi äiti unelmoivin silmin.

Minun teki niin pahaa, että oli pakko katsoa pois. Olisin halunnut mennä huoneeseeni ja unohtaa äidin sanat, mutta jäin paikalleni ja sanat jäivät kaikumaan päähäni. Äiti olisi vain seurannut minua huoneeseeni, sillä hän oli ”juttelutuulella”, kuten hän itse asian ilmaisi.

Äiti tuijotteli hetken kaukaisuuteen, kunnes vaihtoi aihetta ihan yhtäkkiä. ”Muistatko, Linda, vielä Annemarin talousosastolta? Tapasit hänet Minnan häissä viime syksynä”, äiti katsoi minuun kysyvästi. ”Hämärästi. En oikeestaan”, vastasin. ”Annemari oli se keski-ikäinen blondi nainen, jolla oli päällään sinikukallinen mekko”, äiti yritti herätellä muistiani. Ravistin päätäni, sillä minulla ei ollut mitään mielikuvaa mistään sinikukkamekkoblondista.

”No, ei se haittaa. Kumminkin, Annemari teki itsemurhan pari viikkoa sitten, hirttäytyi omassa keittiössään. Sen 15-vuotias poika tuli koulusta kotiin ja löysi äitinsä roikkumasta köydestä kuolleena”, äiti kertoi minulle syvä paheksunta äänessään. ”Miksi?” sain henkäistyä, vaikken ollut varma halusinko tietää. ”Annemarilla oli alkoholiongelma, jonka vuoksi se sai potkut töistä kuukausi sitten. Se ei kestänyt sitä,” äiti selitti auliisti, ”ja nyt sen poika joutuu koulukotiin, koska sen isä häipyi jo vuosia sitten.”

Sydämeni oli jo jähmettynyt kauhusta. Tapahtuma ei mitenkään koskettanut minua – tuntemattomia ihmisiä – mutta tragedia sai minut värisemään. Yritin kuvitella, miltä tuntuisi tulla koulusta ja luulla menevänsä vain keittiöön tekemään voileipää, kuten joka päivä, ja löytää äiti hirsipuusta keskeltä keittiötä. Ajatus ei yltänyt mihinkään, en kyennyt käsittämään koko kauheutta. Mieleni ei suostunut käsittelemään sitä. En osannut sanoa enää mitään. ”Tule auttamaan pizzan teossa”, sanoi äiti ja nousi sohvalta. Seurasin häntä keittiöön kuin zombi.

Viime yönä näinkin sitten unia Kellystä ja Simonista ja äidistä ja hirttäytymisestä. Unessa äiti kysyi minulta: ”Tiedätkö sä, Linda, mitä on oikea hirttäytyminen?” Näytin äidille käsilläni omalla kaulallani, mitä tapahtuu, kun ihminen hirttäytyy. Tönäisin siinä prosessissa aataminomenani sijoiltaa ja kirkaisin. Heräsin omaan huutooni, sydämeni hakatessa tuhatta ja sataa. Kokeilin kaulaani ja huokaisin helpotuksesta, kun aataminomenani oli kiltisti sijoillaan. Kello oli jo vähän päälle kuusi, joten en edes yrittänyt nukahtaa uudelleen, vaan avasin kirjani ja luin kunnes oli aika nousta ja lähteä kouluun.

Tänään olen ollut koko päivän allapäin. Minua vaivaa Annemarin pojan kohtalo, mieleni yrittää yhä ymmärtää, miltä hänestä on tuntunut ja tuntuu. Vielä enemmän minua kuitenkin häiritsee äidin huokailut vieraiden miesten perään. Häiritsee minua isinkin suhde. Ja Kelly ja Simon. Haluaisin usko kestävään rakkauteen, mutta kaikki ympärilläni väittää toisin. SkyWaysissa ei kukaan ole ollut saman ihmisen kanssa puolta vuotta pitempään. Oikeassa elämässä avioliitot näyttävät pysyvän, mutta ihmiset niissä pettävät toisiaan. Äiti, isi, mumma ja vaari, ja kuulinpa äidin ja Eeliksen kuiskivan jotain sen suuntaista mummin ja ukinkin elämästä. Masentaa!

Eikä asiaa auta yhtään se, että koulussa on aina vaan yhtä kamalaa. Oikeudenkäyntijutut ovat taakse jäänyttä elämää, samoin onneksi Lassin leffahuutelut, viimeinkin, mutta muuten kaikki on ahdistavaa ja kamalaa. Olen luokkalaisilleni kuin ilmaa. Edes Miraa, Anniinaa ja Riinaa en voi varsin kutsua kavereikseni, vaikka toisinaan heidän kanssaan olenkin. Meillä ei vaan ole oikein mitään yhteistä, ei mitään mistä jutella.

Viidennellä tunnilla meillä oli bilsaa ja saimme kokeet takaisin. Opettaja luki ääneen jokaisen yli ysin arvosanan ja kaikki muut saivat raivokkaat aplodit paitsi minun kymppi-miinukseni. Muutama tyyppi luokassa taputti laiskasti ”läp läp läp” ja häpesin opettajan edessä koetta hakiessani niin että toivoin lattian minut nielaisevan. Jotenkin pystyn elämään sen kanssa, etten ole suosittu, että olen suorastaan hyljeksitty, jos ei sitä kukaan ulkopuolinen näe. Opettajan edessä tunsin oman kurjuuteni intensiivisemmin kuin koskaan.

Kävin koulun jälkeen lähibaarissa ostamassa muutamalla markalla karkkia. Kotona jäin siitä heti kiinni, sillä äiti olikin kotona tullessani koulusta. Hän haistoi karkin hengityksestäni heti ja sain hirveän läksytyksen. Äiti on kieltänyt minulta herkkujen ostamisen koulun jälkeen. Elantoon hän on asettanut minulle herkkujenostokiellon, joten en enää voi hakea sieltä munkkeja tai karkkia koulun jälkeen.

Äidin läksytyksen jälkeen olin entistä masentuneempi, mutta kun sain postin käsiini, tulin vähän paremmalle mielelle, sillä minua odotti pöydälläni Suosikki, Aku Ankka sekä kirjeet Outilta ja Hannalta. Luin lehdet ja kirjeet ja kirjoitin heti takaisin Outille ja Hannalle.

Laitoin kirjeet reppuni päälle odottamaan postitusta, tein läksyt ja luin sen jälkeen loppuun kirjan ”Kotikunnaan Rilla”. Voi että olen surullinen Anna-kirjojen Rilla Blythenkin takia! Rillan rakkain veli kuoli ensimmäisessä maailmansodassa. Itkin lukiessani niin, etten välillä edes nähnyt tekstiä ja piti pysähtyä kuivaamaan silmiä. Tänään on ollut aika surullinen päivä monella tapaa.

Pienen lohdutuksen päivääni toi Eeliksen puhelu illalla. ”Vieläkös sä haluaisit oppia laskettelemaan?” kysyi Eelis minulta kun olin vastannut puhelimeen. ”Joo-o”, vastastin vähän varovasti. ”Ajateltiin Marjukan kanssa, että voitaisiin viedä sut ens lauantaina Messilään ja opettaa. Etukäteissynttärilahjaksi jos vaan äitisi antaa luvan”, Eelis ehdotti. ”Jee! Kiitos!” kiljuin puhelimeen ja huusin heti äidille, ”Äiti! Äiti! Eelis ja Marjukka vie mut laskettelemaan lauantaina! Onhan se okei?”

Äiti tuli keittiöstä kättään ojentaen: ”Annahan se luuri mulle.” Ojensin puhelimen äidille ja kävelin levottomasti edestakaisin äidin selvittäessä Eelikseltä, mikä tämä laskettelujuttu oli. Lopulta äiti suostui päästämään minut rinteeseen, kunhan olin vakuuttanut ymmätäväni, ettei se tarkoita sitä, että jatkossakin pääsen. Se on yhä liian kallista.

***

”…paljon onneeaa, Linda! Paljon onnea vaan!” lauloivat äiti, isi ja Eero kuorossa tullessaan huoneeseeni puoli seitsemältä aamulla. Kelloni oli juuri soinut, joten olin jo hereillä, mutta vain vaivoin. Tarjottimella oli lasi mehua, paahtoleipä ja jugurtti. Söin aamupalani availlessani pakettejani, joista paljastui Koululaisen jatkotilaus, magee musta college-pusero, jossa on hopeinen Manhattanin horisontin kuva, sekä tietenkin yksi kirjakin, Ruohometsän kansa.

Miska kurkotteli juustoa leivältäni, mutta työnsin sen pään lempeästi pois ja silittelin sen turkkia mutustaessani viimeiset palat leivästäni. Äiti, isi ja Eero olivat jo lähteneet huoneestani omiin aamupuuhiinsa. Venyttelin ja nousin pukemaan päälleni ja valmistatutumaan kouluun lähtöön minäkin. Repussani minulla oli pussillinen Fazerin Parhaita, sillä vaikka luokkalaiseni ovat minulle ikäviä, en voi mennä synttärinäni kouluun ilman karkkia!

Merja laittoi karkit kulhoon lounaan jälkeen ja ne katosivat parissa minuutissa parempiin suihin. Jäljelle jäi vain se yksi punakääreinen, josta kukaan ei tykkää. Mira, Riina ja Anniina tulivat luokseni karkkeineen onnittelemaan, mutta muut eivät sanoneet mitään. Ei sillä, en minä odottanutkaan. Mira, Anniina ja Riina ovat koko lailla ainoat, jotka kanssani ikinä juttelevat koulussa muutenkaan. Tommi ja Jani kyllä koulun ulkopuolella, mutta hekään eivät halua tulla nähdyksi kanssani koulussa.

Tommi, Jani, Mira, Anniina ja Riina olivatkin ainoat, jotka kutsuin kaverisynttäreilleni viime lauantaina. Äiti kattoi meille pöytään sipsejä, karkkeja, jäätelökakun sekä coctail-tikkuja, joihin oli seivästetty juustopaloja, prinssinnakkeja, kurkunpaloja ja vihreitä viininrypäleitä. Väkertelin tikkuja äidin kanssa aamupäivällä ison tarjottimellisen. Jäätelökakku oli kaksi trio-jäätelöpalikkaan vierekkäin, kermalla ja karkeilla koristeltuna.

Meillä oli ihan hauskaa, mutta silti illalla oli kivempaa, kun Salla ja Riikka tulivat perhesynttäreilleni. Nämä olivat ensimmäiset juhlat ilman mummia, ja ukki näytti välillä hieman orvolta istuessaan yksinään sohvan nurkassa. Menin juttelemaan ukin kanssa ja hänen ilmeensä kirkastui vähäksi aikaa. Enimmäkseen kuitenkin vietin aikaa Riikan ja Sallan kanssa huoneessani puhumassa elokuvista ja näyttelijöistä.

Synttärijuhlistani on jo neljä päivää, mutta viimein tänään täytin virallisesti kaksitoista. Aamun aamupalatarjoilua ja koulun karkkitarjoilua lukuun ottamatta päivä oli aivan tavallinen koulupäivä. Masentava ja ankea, vaikka aurinko paistoi. Eikä ilta kotona ollut kovin kummoinen sekään, sillä äiti lähti tänään taas työmatkalle, Ruotsin laivalle risteilylle. Eihän siellä töitä tehdä, vaikka äiti sinne lähteekin ”edustamaan”, kuten hän itse sanoi. Parasta päivässä oli synttärilahjaksi saamani sininen kamera.

Iskä paistoi meille päivälliseksi nakkeja ja ranskalaisia, minkä jälkeen katsoin hänen kanssaan kotimaisen elokuvan ”Mies, joka tiesi liikaa”, vuodelta 1975. Se oli muka hauska komedia, mutten siitä ihmeemmin pitänyt. Iskä tykkää kotimaisista elokuvista, joten niitä hänen kanssaan usein katson, mutta eniten pidän ihan uusista Spede- ja Uuno-elokuvista, sekä oikein vanhoista, joissa on Ansa Ikonen, Tauno Palo ja Regina Linnanheimo. Sellaisista elokuvista kuin vaikkapa Katupeilin takana, Syntipukki, Vaimoke ja Hilmanpäivät.