”Linda. Sulla ei enää ole mummia eikä mulla äitiä”, sanoi äiti istahtaessaan sängylleni juuri herättyäni. Kello oli puoli seitsemän ja kelloni oli soinut vain hetkeä aiemmin. Hieroin vielä unihiekkoja silmistäni, kun äiti avasi huoneeni oven tullakseen kertomaan minulle uutisen. Äiti niisti äänekkäästi nenäliinaansa ja sulki hetkeksi itkusta punaiset silmänsä.

”Tulin tunti sitten kotiin sairaalasta. He soittivat sieltä puoli neljän aikaan, että mummi ei elä enää pitkään, loppu on käsillä. Lähdin heti sairaalaan, missä mummi ei enää ollut tajuissaankaan, mutta istuin hänen vieressään pidellen häntä kädestä kiinni. Kerroin mutsille, miten paljon häntä rakastan ja miten paljon mun tulee häntä ikävä”, äiti kertoi yöllisestä kokemuksestaan.

”Monelta mummi sitten kuoli?” kysyin, kun en oikein mitään muutakaan osannut sanoa. ”Vähän jälkeen viiden tunsin kuinka mummin sydän lakkasi lyömästä. Istuin mummin vieressä vielä melkein tunnin. Eelis toi ukin sinne käymään myös. Lähdettiin vasta, kun lähtivät kärräämään mummia ruumiinavaukseen”, äiti tyrskähti itkemään, ja minä yritin kutistua kasaan, sillä en tiennyt miten äitiä lohduttaisin. Jotenkin äidin itku tuntui melkein pelottavalta, mutta lopulta pöngersin peiton alta istumaan ja kiersin käteni äidin ympärille. Äiti rutisti minua takaisin niin että happi oli loppua.

Rauhoituttuaan hieman äiti päästi minusta irti ja hivuttauduin vähän kauemmas. ”Mä en mene tänään töihin, mutta sä voit mennä kouluun kyllä, jos haluat”, äiti sanoi. Minulle ei ollut pälkähtänyt päähänikään, että mummin kuolema jollain tapaa olisi vaikuttanut kouluun menooni. Eihän mummin elämäkään ollut siihen millään tavoin liittynyt. En sitä paitsi osannut kunnolla tunteakaan mitään, en surua, en ikävää, en mitään, ja tunsin siitä hienoista huonoa omaatuntoa, äidin suurta tuskaa katsellessani.

Tilanteen vaatimalla hartaudella pukeuduin täydessä hiljaisuudessa ja mietin mummia. Mummi oli isovanhemmistani ensimmäinen, joka kuoli. Mummi oli ensimmäinen ihminen, jonka tunsin, joka kuoli. Ei, ei ollutkaan! Olihan Pikku Lauri, joka hukkui! Pikku Lauri, jonka muistin aina kun äiti lauloi pikku pikku Lauria.

Maailma on niin lavea
pikku, pikku Lauri!
Siin' on monta loukkoa
pikku, pikku Lauri!

En minä tosin Pikku Lauriakaan oikeasti voi sanoa tunteneeni, sillä olin kahden, kun Pasilassa pihalla yhdessä leikimme. Sitten Lauri perheensä mökillä putosi laiturilta ja hukkui. En minä kai osannut Lauria kaivatakaan, vaikkei syksymmällä ilmestynyt pihalle leikkimään – ei kai kaksivuotias osaakaan! Äiti myöhemmin minulle hänen hukkumisestaan kertoi, sitten kun olin kyllin vanha ymmärtämään. Jotenkuten Laurin silloin vielä muistin, ainakin kuvasta, joka meillä on albumissa. En varmasti milloinkaan unohda, sillä äiti lauloi pikku pikku Lauria minulle usein.

Mummi jäi minulle etäiseksi, vaikka häntä viikkottain näinkin. Se on ehkä oikein sanottu: näin. En niinkään jutellut. Vaikka äiti jutteli mummin kanssa kaikesta, välillä tunteja puhelimessa, en minä jutellut mummin kanssa oikein mistään enää pitkään aikaan. Loppuun asti äiti vei minua ja Eeroa sairaalaan mummia katsomaan joka viikko; itsehän äiti kävi siellä melkein joka päivä, vähintään joka toinen päivä. Minua hävettää ymmärtää, ettei se merkinnyt minulle juuri mitään. Mummi oli jo minulle etäinen ja poissaoleva.

Lähdin kouluun äidin jäädessä jotenkin kovin lohduttomana sohvalle istumaan. Eero oli noussut ja nojasi äitiä vasten ja mietin, että Eero lienee paljon minua parempi lohduttaja muutenkin, joten senkin vuoksi voin ihan hyvin mennä kouluun. Liikkatunnin loppuun mennessä tosin mietin, että olisi ehkä sittenkin ollut helpompaa olla kotona surevan äidin kanssa kuin koulussa kuuntelemassa luokkakavereiden huutelua. Vaikken mummia oikein osaakaan surra, oli minunkin mielialani vähän maissa hänen kuolemansa vuoksi.

”Lindani!” huusi Mikko saapuessani urheilukentälle. Mietin, mistä ihmeestä tänään tuulee. Tommi silloin ärähti: ”Mun se on! Sulla on Essi.” Kävelin heidän ohitseen kuin en olisi kuullutkaan. Takanani kaikui Tommin muka-epätoivoinen ääni: ”Linda! Miksi sä välttelet mua? Mä rakastan sua!”

Eikä se huutelu liikkatuntiin loppunut. Matkalla kentältä koululle kuljin yksikseni, kuten yleensä, perässäni tällä kertaa Lassi ja Roni. Lassi huhuili sieltä takaani: ”Linda, tuutko sä mun kanssa leffaan viikonloppuna? Tai voitais mennä myös meille, kun meillä on videot.” Roni säesti siitä vierestä: ”Ja sitten te voisitte vähän…” ”Ja sitten me voitais syödä jotain kynttilän valossa,” Lassi jatkoi.

Oikeudenkäynnistä on aikaa pari viikkoa, eikä kukaan ole siitä enää sanonut puolikasta sanaa sen jälkeen, kun lähdin paikalta juosten. Leffahuutelu ei kuitenkaan ota loppuakseen. Puolen sekunnin verran kerran mietin, voisiko Lassi olla ihan oikeasti minuun ihastunut; ”rakkaudesta se hevonenkin potkii”, tapaavat vanhat ihmiset sanoa. Aloin melkein nauraa ääneen. Sillä kiusaamisella ja huutelulla ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa!

Lassi yritti sitkeästi pyytää minua leffaan koko viiden minuutin kävelymatkan kouluun saakka. En tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos olisinkin suostunut. Olivatko heillä pilkkasanat valmiina, vai olisiko Ronilla ja Lassilla mennyt käsikirjoitus sekaisin? En tiedä, eikä huvittanut kokeilla. Ärähdin valoissa ennen koulua: ”Sun kanssas en menis leffaan, vaikka olisit viimeinen poika maan päällä.” Sekin oli tietenkin virhe, sillä Lassi sai vain lisää vettä myllyynsä.

Koulupäivän viimein madeltua tuskaiseen loppuunsa maleksin kotiin kävellen, sillä kotona vastassa ollut äidin suru ei houkutellut kiirehtimään. Löysin äidin päiväunilta ja Eeron huoneestaan kuuntelemasta Disneyn satukasetteja. Menin Eeron kanssa piirtelemään ja kuuntelemaan satuja, jotka olen kuullut jo aivan liian monta kertaa. Matti Raninin ärsyttävässä äänessä oli kuitenkin jotain tuttua ja turvallista ja oudon rauhoittavaa.

***

Yritin virittää mieleni ympärilläni vallitsevaan hartaaseen mielentilaan. Päivä oli harmaa ja taivaalta tihutti vettä, mutta haudan äärellä seissyt pieni joukko ei tihkua tuntunut huomaavankaan. Äidin poskilla kiiltelivät kyyneleet ja välillä hän niiskaisi kuuluvasti. Eelis oli laskenut kätensä äidin hartialle ja painanut päänsä. Ukki nosti koruttomin elein mummin uurnan kärryltä, jolla se oli haudalle tuotu ja laski sen hautaan. Tuijotimme kaikki uurnan kulkua herkeämättä; jopa pikkulapset olivat ihan hiljaa.

”Tuossa on kaikki, mitä mummista on jäljellä”, mietin. Yritin ymmärtää, miten hauras pieni mummini oli poltettu ja muuttunut tuhkaksi, joka mahtui hillopurnukan kokoiseen uurnaan. Yritin tuntea kaipausta mummia kohtaan, yritin tuntea edes jotain, mutta mieleni askarteli vain tuhkassa ja silmäni seikkailivat ihmettelemässä muiden tyhjiä ilmeitä. Vaihdoin painoa jalalta toiselle ja mietin, että voisimme jo lähteä. On se uurna jo sielä haudassa, eikä mummia varmaan kiinnosta seisommeko tässä vai emme.

Uurnanlaskussa oli paikalla vain pieni joukko mummin läheisimpiä. Ukki tietenkin, äiti minun ja Eeron kanssa, sekä Eeliksen perhe. Isi oli töissä, eikä päässyt – tai halunnut, en tiedä – uurnanlaskuun Hietaniemen hautausmaalle näin keskellä päivää. Minullakin olisi ollut koulupäivä, mutta äiti anoi sen minulle vapaaksi, kuten parin viikon takaisen mummin siunaustilaisuuspäivänkin.

Siunaustilaisuudessa olikin enemmän väkeä. Ei mitään valtaisaa massaa, mutta mummin sukulaisia ja ystäviä tuli paikalle ”muistamaan mummin elämää ja siunaamaan hänet viimeiselle matkalleen”, kuten pappi sanoi. Matkalle minne? Matkalle krematorioon, vai ehkä taivaaseen? Mumma on opettanut, että ihmisellä on sielu, joka kuolemassa jättää ruumiin ja menee taivaaseen, jos on elämässään ollut hyvä ja uskonut Jumalaan. Mistä sen voi tietää siis, meneekö joku kuoltuaan taivaaseen vai ei?

Tarvitsin siunaustilaisuutta varten jotakin mustaa vaatetta. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty, sillä kaapistani ei löytynyt mitään mustaa, ei varsinkaan hautajaisiin sopivaa mustaa. Äiti penkoi omia vaatekaappejaan ja työnsi syliini pari itselleen liian pientä nilkkapituista mustaa hametta, jotka kuulemma olisivat minulle ihan hyviä juhlahameita, joskaan eivät hautajaissopivia, jostain minulle tuntemattomasta syystä. Ei sillä, en minä niitä olisi halunnut käyttääkään, enkä ikinä tule käyttämäänkään, vaikka kuuliaisesti ne kaappiini laitoinkin. Ne saavat minut näyttämään kaksitoistavuotiaalta tädiltä!

Kävimme penkomassa myös Elinan vaatekaappeja, muttei sieltäkään löytynyt mitään hautajaisiin sopivaa. Sen sijaan sain Elinalta kesää varten aivan ihana farkkuhameen ja olisin minä saanut mustan nahkahameenkin, mutta äiti kielsi ottamasta sitä. ”Mut se on niin kiva! Pliis, äiti!” manguin. ”Ei todellakaan! Nahkahame ei ole sopiva vaate sun ikäiselle. Se antaa halvan vaikutelman”, ilmoitti äiti halveksuvasti. Halpa. Eli sellainen joka jakaa. Huora. Äiti ei sitä sanaa ääneen ikinä sanoisikaan, mutta kaikenlaiset minusta mageet vaatteet ovat äidin mielestä ”halpoja” tai tekevät naisesta ”halvan”. Elina oli aivan hiljaa.

Mummalta lopulta löytyi minulle lainaan polvipituinen musta pitkähihainen villamekko. Mekko kutitti minua koko pitkän päivän, sillä siunaustilaisuuden jälkeen oli vielä mummin muistotilaisuus kahveineen ja kakkuineen meillä kotona. Kotimme täyttyi minulle vieraista ihmisistä ja puheensorinasta. Kaikki puhuivat mummista, mummin elämäntyöstä kirjoittajana, mummin persoonasta inspiraation lähteenä, mummin värikkäästä elämästä. Se kaikki tuntui kovin vieraalta, mutta kiehtovalta. Koskaan en ollut oikein tullut ajatelleeksi, että mummilla oli jo pitkä elämä takanaan ennen mummiksi tuloaan ja ennen kaikkea ennen syöpää.

Kuuntelin tarinointia aikani, söin palan kakkua ja pari lusikkaleipää, ja lopulta livahdin omaan huoneeseeni lukemaan. Kuorin kutittavan mekon päältäni ja vedin farkut jalkaani ja hupparin päälleni. Ovelta kuului koputus ja mumma astui sisään ja istahti viereeni sängylleni. Painauduin hetkeksi mummaa vasten ja kuiskasin: ”En mä enää jaksanut surra.” ”Ei sun tarvitsekaan”, vastasi mumma taputtaen minua selälle.