”Mä haluan päästä laskettelemaan, niin kun mä oon pyytänyt jo vaik kuin pitkään, jos me kerta mennään Kalpalinnaan! Mitä ihmettä me siellä muka tehään pelkästään kattelemassa muiden laskettelua?” huusin äidille, kun hän ehdotti jotain niinkin järjetöntä kuin viettää päivä Kalpalinnan hiihtokahvilassa Eeliksen perheen lasketellessa. ”Mä ajattelin, että voitais mennä ensin vaan kattelemaan, millasta se on”, äiti yritti tyynnytellä.

”Mä tiedän jo millasta se on! En lähe ollenkaan, jos en pääse rinteeseen itekin!” ilmoitin. ”Mä en sitten vie sua Outille ollenkaan”, ilmoitti äiti vastaan. Vedin kädet uhmakkaasti puuskaan ja sanoin: ”No älä sit vie”, vaikka mieli olisi tehnyt antaa periksi siltä varalta, että äiti oikeasti ei minua Outille veisi, vaikka senkin oli luvannut. Minä todella halusin Outille pitkästä aikaa, mutten kertakaikkisesti voinut antaa tällaisen lasketteluvääryyden tapahtua.

Outin perhe muutti syksyllä Nurmijärvelle ja Outi kutsui minut sinne viikonlopuksi, ensimmäistä kertaa heidän uuteen kotiinsa kylään. Äiti oli jo suunnitellut tuota Kalpalinnan reissua, jonka minä tietenkin olin luullut tarkoittavan viimein laskettelua; Eelis on luvannut opettaa minua. Kun minulle selvisi, etten rinteeseen pääsisikään, nostin hirveän mekkalan ja yritin saada äidin viemään minut Outille ennen kuin menee Eeron kanssa Kalpaan päiväksi.

Laskettelu on kuulemma liian kallista. Kaikki, mitä haluan tehdä, on aina liian kallista. Siitä lähtien, kun lopetin pianonsoiton, en ole saanut harrastaa mitään, sillä kaikki on ”liian kallista”. Minusta tuntuu, ettei äiti vain halua antaa minun tehdä mitään, kun en kerran jaksanut jatkaa pianonsoittoa. Olen pyytänyt päästä tanssitunneille, saada alkaa pelata korista, päästä laskettelemaan… Mikään ei käy äidille, vaikkei mikään noista maksa sen enempää kuin pianotuntinikaan.

Minä en osaa vain kävellä ulos riidasta, kuten Eero osaa – eikä minua olisi tällä kertaa se kyllä hyödyttänytkään – joten väänsin ja vänkäsin, kunnes lopulta äiti suostui vain viemään minut Outille ja unohti sen Kalpalinnaan menemisen kokonaan. En oikeastaan edes tiedä, mikä hänen mielensä lopulta muutti, mutta yhtäkkiä äiti vain käski soittaa Outille ja kysyä voinko tulla sinne jo kahden aikaan. Äiti laittoi lounaan pöytään ja lähti viemään minua Outille.

Oli kiva päästä Outille niin että meillä oli aikaa tehdä kaikkea kivaa valoisan aikaan lauantainakin. Lähdimme hiihtämään saman tien, kun olin heille suksineni päässyt ja hiihdimmekin pitkän, yli kymmeenen kilometrin lenkin. Palatessamme jäimme vähäksi aikaa Outin kodin lähelle pienelle mäen nyppylälle harjoittelemaan laskettelua, vaikka jaloissamme meillä olikin vain tavalliset sukset ja monot. Pystyi niilläkin vähän auraamaan ja kääntymään, vaikkakin välillä monot vääntyivät siteissä ja kaaduimme.

Erään kerran kaaduttuaan Outi ei noussutkaan mäestä ylös, vaan jäi lumeen makaamaan. Ei hän ollut päätään lyönyt tai mitään, kaatunut vain melko pehmeästi, joten ensin luulin hänen pelleilevän. Aloin ravistella häntä ja huolestuin jo hieman, kun ei Outi hievahtanutkaan. Otin häneltä sukset irti, etteivät nilkat vääntyisi. Ravistelin vähän lisää ja viimein Outi havahtui. Olin jo alkanut miettiä, missä suunnassa se Outin koti olikaan, jos pitäisi lähteä hakemaan hänen isäänsä apuun.

Eipä meitä Outin pyörtymisen jälkeen enää huvittanut hiihtää eikä laskea mäkeä, joten talsimme takaisin Outille. Outin äiti keitti hänelle teetä ja asetuimme katsomaan Cantervillen kummitusta heidän olohuoneeseensa. Outi oli aivan varma, että oli vilustunut siinä hangessa maatessaan ja oli minulle vihainen, etten ollut lähtenyt hakemaan apua. Ei hän tietääkseni sen nopeammin olisi siitä vironnut silti, varsinkaan kun en ollut varma, että olisin löytänyt takaisin heidän talolleen.

Elokuvan loputtua oli Outin kiukku jo laantunut ja sulkeuduimme hänen huoneeseensa supattelemaan poikajuttuja. Kerroin Outille ihanasta ruskeasilmäisestä pojasta, jonka olin edellisellä viikolla huomannut koulun ruokajonossa. Olimme Riinan kanssa ruoka-apulaisina jakamassa maitoja, kun tuo ruskeasilmäinen komistus katsoi minuun ja hymyillen sanoi ”kiitos”. Se oli ihastusta ensi hymyllä.

”Mikä sen nimi on?” kysyi Outi järkevästi. ”En mä vaan tiedä. Se on ysillä”, vastasin hämmentyneenä, sillä ei minulle ollut jostain syystä tullut edes mieleen yrittää saada sitä selville. Poika on niin paljon minua vanhempi, että ihastus tuntui melkein samalta kuin ihastukseni Jon Bon Joviin. Mahdottomalta, vaikkakin ihanalta haaveelta. ”Et tiedä!” Outi hihkaisi ja minua jotenkin hävetti typeryyteni. Vannoin katsovani hänen nimensä koulun vuosikirjasta jahka kotia pääsen.

Sunnuntaina äiti tuli iltapäivästä hakemaan minua kotiin. Istuin autossa kuin tulisilla hiilillä odottaen, että saan kotona käsiini tuon kirjasen, josta ruskeasilmäni nimi kävisi ilmi. ”Mikäs sun mieltä painaa, kun olet noin levoton?” äiti kysyi. Äidiltä ei kyllä jää mikään huomaamatta. En minä mielestäni niin paljon siinä penkissä liikehtinyt. ”No, mä vaan odotan, että pääsen kattomaan kotona yhden jutun koulun kirjasta. Yhen tyypin nimen”, vastasin, tietäen hyvin, että lisäkysymykset seuraisivat, mutta olin liian jännittynyt välittääkseni.

Kotona kaivoin kirjan esiin ja löysin sieltä ysiluokkalaisten kuvan. Uusi magee ihastukseni on nimeltään Iiro Mäkitorppa. Äiti tuli huoneeseeni juuri kun kirjaa katselin ja minä vähän punastuin. Selailin silti vuosikirjaa eteenpäin ja löysin sivun, jossa oli pieniä juttuja koulumme oppilaiden erilaisista urheilusaavutuksista. Siellä luki:

Iiro Mäkitorppa, junioreiden Suomen Mestaruus 1986, jääpallo
Iiro Mäkitorppa, junioreiden Suomen Mestaruus 1986, jääkiekko

Äiti katseli olkani yli ja kysyi: ”Tuo Iiro Mäkitorppako se sun uusi ihastuksesi on?” Kun vahvistin arvelun, innostui äiti: ”Tiedätkö, on mainiota, että säkin olet ihastunut urheilijapoikaan! Niin mäkin olin sun ikäsenä. Sellaiseen Jarmoon, joka pelasi tennistä.” Äidin katse muuttui hetkeksi etäiseksi ja haaveilevaksi. Tiesinhän minä Jarmosta ennestäänkin, ja tiedänhän minä senkin, että äiti vieläkin sekoaa pasmoissaan, jos näkee Jarmon. Kerran ajoimme Jarmon ohitse tämän odottaessa bussia pysäkillä ja äiti melkein ajoi kolarin!

Iiro on aivan unelma! Harmi, etten taas vähään aikaan ole ruoka-apulainen – vuorot kiertävät – sillä haluaisin kovasti nähdä Iiron uudelleen siinä jonossa. Ehkä myöhemmin keväällä vielä, ja varmaan koulun pihalla muutenkin, nyt kun tiedän pitää silmäni auki punaisen kaulahuivin varalta. Sellainen Iirolla oli ainakin viime viikolla kaulassa joka päivä. Punainen, tai kerran se oli keltainen.

Ei sillä, pian en näe Iiroa kumminkaan enää koulussa. Iiro kun on jo ysillä, eikä meidän koulussa ole lukiota. Olisi kiva tietää, mihin lukioon Iiro on hakenut. Vaikka eipä sillä kai ole väliä. Iiro asuu lähellä meidän koulua, joten saatanhan minä nähdä häntä joka tapauksessa joskus koulumatkalla. Ehkä.