Auto hurruutteli Lahdentietä kohti pohjoista. Ulkona paukkui hirmupakkanen, eikä auton lämmityslaitekaan riittänyt pitämään minua lämpimänä. Kääriydyin takapenkillä huopaan, jonka isi oli ottanut mukaan minua varten. Isi ja Tapsa puhelivat edessä miesten juttuja, jotka eivät minua jaksaneet kiinnostaa laisinkaan. Toivoin, että minulla olisi korvalappustereot, jotta olisin edes voinut kuunnella musiikkia, mutten ollut vieläkään sellaisia saanut, vaikka joululahjaksi pyysin.

Tuijotin ikkunasta ohi vilistävää maisemaa ja annoin ajatusteni kulkea omia reittejään. Mieleni vaipui aatoksiinsa moottorin tasaisen hurinan vaikuttaessaq minuun lähes unettavasti. Pienenä kuulemma nukahdin autoon saman tien avaimen kääntyessä lukossa ja moottorin surahtaessa käyntiin. Meillä ei silloin ollut omaa autoa, mutta mumman ja vaarin vanha vihreä Mini oli meillä usein käytössä. ”Sä taistelit Nukkumattia vastaan niin raivokkaasti, että se oli joskus ainoa keino saada sut uneen”, jaksaa äiti aina kertoa.

On siitä Ministä jonkinlainen muisto minullakin. Ministä, kirjavasta viltistä ja siitä kuinka minut kannettiin autoon pyjamassa. Silloin ei äitikään niuhottanut turvavöistä – liekö siinä autossa sellaisia takapenkillä ollutkaan – joten käperryin tyytyväisenä takapenkille viltin sisään uniapinani kanssa. Autossa oli hyvä olla. Turvallista ja rauhoittavaa. Nukahdin, ja heräsin keskellä yötä taas omasta sängystäni siihen, että sänkyni oli täynnä käärmeitä. Ne luikertelivat sänkyäni reunustavien pehmojen päällä, tyynyni ympärillä, peittoni alla. Pakenin käärmeitä vanhempieni sänkyyn.

Eeron synnyttyä ei minuakaan viety enää autoajeluille nukahtamaan, vaan ihan omaan sänkyyn oli joka ilta nukahdettava. Käärmepainajaiset jatkuivat jokaöisinä, joten joka yö kömmin äidin ja isin väliin. Lopulta isi muutti minun huoneeseeni nukkumaan ja minä aloin nukkua äidin vieressä. ”Ei Eero minua koskaan valvottanut, mutta sinä valvotit vielä Eeron vauva-aikanakin”, muistelee äiti toisinaan. Minkäs minä sille mahdoin? Käärmeille ja paniikilleni.

Ajatukseni harhailivat autossa Kimmoon, tietenkin. Lähetin hänelle joululomalla kirjeen, johon hän ei kuitenkaan ole vastannut. En minä sitä oikeastaan odottanutkaan – miksi hän nyt olisi vastannut, kun koko syksynä sain häneltä yhden tyhjänaikaisen kirjeen. En enää edes kunnolla muista, miltä hän näyttää. Tai muistanhan minä, mutta olisi kiva, jos olisi valokuva. Toisaalta voisin yhtä hyvin lakata haaveilemasta hänestä. Enhän minä oikeasti edes tunne koko poikaa!

”Sä olet, Linda, ihastunut ihastumisen tunteeseen”, analysoi äiti kerran lakonisesti tunteitani, ”Se on ihan tavallista sun ikäsellä. Kyllä se ohi menee, kun vähän vanhempana tapaat jonkun, johon rakastua oikeasti.” Tunsin jollakin kummalla tavalla tulleeni nollatuksi. Äiti riepotti tunteitani kuin tuuli kuivumaan nostettua lakanaa.

Auto alkoi pomppia kuhmuraisella jäisellä hiekkatiellä. Lähestyimme Tapsan mökkiä, joka tönötti lumisen maiseman keskellä mustana ja kylmänä. Tapsa nousi autosta huikaten peräänsä: ”Mä menen edeltä sytyttämään takkaan tulen!” Isi nousi hitaammin perässä ja minä jäin takapenkille venyttelemään mieltäni ja jäseniäni. Tartuin kahvaan avatakseni oven itselleni, mutta kahva murtui eikä ovi auennut. Tuijotin hetken kahvaa kädessäni, miettien, mitä siitä autosta seuraavaksi mahtaa hajota, ennen kuin käännyin ja avasin toisen takaoven.

Astuin ulos pakkaseen ja tallustelin isin ja Tapsan jalanjäljissä mökkiin. Ovenkahva oli yhä kädessäni. Toisessa kädessä minulla oli kirjani, ”Kolme etsivää ja änkyttävä papukaija”. En lähde minnekään ilman kirjaa. Autossa en pysty lukemaan, sillä siitä tulee minulle paha olo, mutta koskaan ei tiedä, milloin on hetki aikaa lukea.

Astuin sisälle hyytävän kylmään mökkiin, missä takka jo loimusi iloisesti, mutta hengitys höyrysi ja nenää paleli. Ojensin ovenkahvan isille. ”Se vaan hajos”, ilmoitin ja isi otti kahvan kädestäni. ”Jaha.” Voiko sitä sen latteammin todeta? Talbottimme ei ole vanha auto, muttei enää ihan uusikaan. Se alkaa olla hivenen romu autoksi, mutta silti parempi kuin vanha Wartburgimme ja ehdottomasti parempi kuin ei autoa lainkaan! Ja varmasti parempi kuin se Minikin, jonka takapenkin muistelen olleen rikki, vinossa, kun siellä nukuin.

Mini katosi romuttamolle joskus jo ollessani melko pieni. Olin mukana, kun iskä ajoi Minin sinne, mumman tullessa Saabillaan perässä, jotta saimme isin kanssa kyydin takaisin. Muistan autovuoret ja jännittävän laitteen, joka murskasi autoja metallikuutioiksi. Sinne meni Mini, liikkuva kehtoni. Sen jälkeen meillä ei vuosiin ollut autoa käytössä kuin satunnaisesti lainassa ukilta tai vaarilta, kunnes ukki sai aivoveritulpan kolme vuotta sitten ja halvaantui toiselta puolelta. Ukki antoi silloin ”Warren” meille, kun ei hän itse enää voinut ajaa kuitenkaan. Toissa vuonna äiti ja iskä ostivat käytetyn Talbotin, kun ”Tän-tän-tä-tän-tänn” alkoi käydä jo vanhaksi.

Jostain syystä Warressa oli äidin mielestä ihan ookoo matkustaa ilman turvakoroketta, mutta Talbotiin äiti osti sellaisen minullekin! Protestoin hurjana, sillä olin jo kymmenen enkä todellakaan tarvinnut mitään lasten korokkeita, mutta äidin mukaan olin vielä liian lyhyt. Viime kesänä äiti vihdoin antoi minun luopua siitä ja saan istua etupenkilläkin. Isi ei räyhää turvavöistä ja korokkeista, eikä itse aina edes käytä turvavyötä. Minä kyllä aina klipsautan sen kiinni, ihan automaattisesti.

”Mennäänkö vähän kävelemään lämpimiksemme sillä välin kun mökki lämpiää?” Tapsa kysäisi napsauttaessaan kaasulämmittimen päälle. ”Mennään. Tulehan, Linda”, iskä kehotti ja astuimme ulos valkoiseen maailmaan. Lunta oli kaikkialla ainakin 30 senttiä ja puut olivat kuurassa. Jossain vaiheessa oli lämpötila käynyt juuri sen verran plussan puolella, että puunoksat olivat kastuneet ja jäätyneet jälleen yöllä upeaksi huurteiseksi mosaiikiksi.

Tarvoimme hangessa jäälle, minne joku oli tehnyt jäätien. Yritin loikkia iskän askelia pitkin, mutta ne olivat liian etäällä toisistaan ja tyydyin lopulta vain kahlaamaan kinosten halki. Jäätiellä oli helpompi kävellä, kun ei joka askeleella uponnut hankeen. Jään päällä oli muutama sentti uutta lunta, sillä kukaan ei ollut ajanut sitä pitkin sen jälkeen, kun viimeisin lumi satoi. Siitä oli ainakin muutama päivä aikaa, veikkailin. Niin ainakin Helsingissä oli.

Kiersimme koko pitkän jääradan ympäri; matkaa tuli varmasti useampi kilometri, sillä mökin häämöttäessä näköpiirissämme jälleen, alkoi jo hämärtää. Olimme kävelleet melkein kaksi tuntia jäätä myöten. Tuli takassa oli enää heikosti hehkuva hiillos, mutta mökissä oli kaasulämmittimen ansiosta jo varsin lämmin. Tapsa sytytti takkaan uuden tulen ja laittoi teepannun tulelle. Löysin nojatuolista huovan, johon kääriydyin lämmittelemään takan loimussa. Kasvoni ja reiteni olivat ihan jäässä; toppahousut olisivat olleet fiksumpi valinta kuin farkut.

”Ottakaahan pullaa ja teetä”, Tapsa kehotti pöydälle nostamaansa pullavatia osoittaen, kun teevesi alkoi kiehua. ”Kiitos kiitos”, iskä kiitteli kovin virallisesti ja kaatoi ensin minulle teetä mukiin. Kiitollisena otin teen vastaan ja puhaltelin siihen sormet lämpöisen mukin ympärille kiertyneinä. Tapsa kävi laittamassa saunaan tulen ja palasi mökkiin juomaan teetä kanssamme.

”Haluatkos sinä, Linda, saunaan?” iskä kysyi minulta. Pudistin päätäni. Sauna olisi varmasti ollut hyvä idea, mutten halunnut mennä sinne yksin, mutten myöskään isin ja varsinkaan Tapsan kanssa. Meillä oli ennen tapana käydä koko perhe yhdessä saunassa joka keskiviikko, jolloin meillä on saunavuoro talon saunassa. Jokin aika sitten kuulin, kuinka äiti sanoi isille: ”Kuule, ei tuo Linda varmaan kovin kauan enää halua saunoa sun kanssas, kun rinnat alkavat kasvaa ja muutenkin puberteetti alkaa. Eikä se ehkä ole enää sopivaakaan.” Sen jälkeen minusta on ollut vaikea mennä saunaan isin kanssa, joten en ole useimmiten käynyt enää perheen yhteissaunassakaan.

Miesten saunoessa lueskelin kirjaani, kunnes minulle tuli aivan hirveä tarve päästä huusiin. Mökissä ei ollut taskulamppua, sillä Tapsa ja isi olivat ottaneet mökin ainoan taskulampun mukaansa saunalle. Eihän minun sitä pitänyt tarvita, takan ja öljylamppujen valossa mökissä.

Ilta oli aivan tyyni ja taivas tähtikirkas. Kuu loimotti valkoisena kuusien lomasta, matalalla, valaisematta reittiäni juurikaan. Saunan kuistilla paloi lyhty, jonka turvin suunnistin pimeässä saunalle fikkaria hakemaan. Fikkarin valokeilassa juoksin huusiin sydän kurkussani pamppaillen. Olin yksin pimeässä ja minua pelotti.

”Ei kai noin iso tyttö enää pimeää pelkää!” moitti äiti kerran. Rappukäytävän valo oli rikki ja saavuin kotiin lähes paniikissa läähättäen, juostuani portaat ylös pilkkopimeässä. Kyllä, näinkin iso tyttö vaan yhä pelkää pimeää. Olen pelännyt pimeässä siitä saakka, kun olin noin kolmen tai neljän vanha. Äiti ja isi olivat taloyhtiön kokouksessa ja mumma oli minua hoitamassa. Mumman piti kuitenkin lähteä ennen kuin äiti ja isi tulivat kotiin.

Mumma peitteli minut sänkyyn ennen lähtöään, mutta unohti ottaa käkikellosta toisen kävyn pois. Olin juuri nukahtamasillani, kun käki alkoi kukkua kellossa. Jähmetyin sängyssäni, kauhuissani, vaikka tiesin sen olevan vain oma käkikelloni. Siellä pimeässä yksin ääni tuntui läpitunkevalta, aavemaiselta, uhkaavalta. Tiesin, että minun pitäisi vain tassutella pari metriä irrottamaan käpy, mutten uskaltanut liikahtaakaan.

Käki lopetti kukuntansa ja huoneeni pimeässä hiljaisuudessa kuuntelin jokaista rasahdusta ja pelkäsin. Viimein uni oli jälleen ottaa minusta vallan, mutta tietenkin käki kukkui silloin uudestaan. Se kukkui puolen tunnin välein, jos käpy oli paikallaan. Käki ehti kukkua vielä kolmannenkin kerran ennen kuin äiti tuli kotiin katsomaan, että minulla oli kaikki hyvin. Kokous ei ollut vieläkään päättynyt, mutta pyysin äitiä jäämään, sillä minua pelotti. Äiti jäi kotiin, mutta tiuskahti minulle harmistuneena: ”Ei sulla täällä oikeesti mitään hätää ole!” Lohtua minulle ei silloin äidiltä liiennyt.

Yhä vieläkin ollessani yksin kotona pimeän aikaan laitan stereot täysille ja valot päälle joka huoneessa ja kävelen vain huoneesta toiseen tarkistamassa, että kaikki on hyvin. Kun olemme Eeron kanssa kaksin, pysyttelen visusti Eeron kanssa samassa huoneessa. Ei sillä, että Eerosta paljon iloa olisi, jos joku kotiimme tunkeutuisi – mörkö tai ihminen – mutta Eeron läsnäolo lohduttaa ja rauhoittaa. Ainakin olemme yhdessä.

Palasin huusista mökkiin taskulampun kanssa. Iskä oli käskenyt minun pitää se, kun sen saunalta hain. Olin huojentunut edes sen antamasta pienestä valosta tielläni. Kohensin vähän takkaa ja jatkoin kirjani lukemista, kunnes isi ja Tapsa tulivat saunasta kasvot pinkkinä hehkuen. ”Huhhuh, olipa hyvät löylyt!” isi tuumaili tyytyväisenä. ”Vieläkös otat teetä lisää?” kyseli puolestaan Tapsa. ”Ei kiitos”, hymyilin. Oloni oli juuri huojentunut hurjasti, miesten tultua mökkiin. En enää ollut yksin pimeän metsän keskellä. ”Laitahan takki päälle, niin lähdetään”, iskä kehotti ja haukkasi palan pullasta. Otin pullan evääksi ja laittauduin autoon, minne Tapsa ja isikin tulivat perässäni sammutettuaan öljylamput, kaasulämmittimen ja takan.