Joulu on jo ovella, koulusta on jo lomaa ja ulkona on kymmenen senttiä uutta lunta maassa. Kaiken pitäisi siis oleman oikein hyvin, mutta meillä ei ole vielä minkäänlaista joulutunnelmaa. Isi oli tänään vielä töissä, äiti on vieläkin kiukkuinen, sillä Timo ei ollut halunnut hänen kanssaan sänkyyn sillä pikkujouluristeilyllä viime viikolla, ja Eero on vähän kipeä ja siksi kai pahantuulinen. Eipä siis minullakaan mieli kovin korkealla ollut. Olin sitä paitsi nähnyt pahaa untakin.

Heti aamupalan syötyäni äiti komensi minut käymään kaupassa. Olin jo lähdössä, kun äiti kysyi, oliko minulla sukkahousut farkkujen alla. Kun sanoin, ettei ollut enkä tarvitse, alkoi hirveä riita. Äidin mielestä kolme astetta pakkasta on liian kylmä lähteä ulos edes lyhyelle kauppareissulle ilman sukkahousuja, mutta minä pidin pääni ja kävelin ulos paiskaten oven perässäni. Vihaan sukkahousuja!

Kiukusta puhisten kävelin kauppaan hakemaan maitoa ja leipää. Äiti oli kirjoittanut kauppalistaan ranskanleipää ja joululimppua, mutta ostin lisäksi myös yhden jälkiuunileivän. En tykkää valkoisesta leivästä enkä joululimpustakaan. Jälkiuunileivän vuoksi jouduin ostamaan yhden maidon vähemmän kuin äiti oli kirjoittanut kauppalistaan, joten tietenkin äiti oli minulle vihainen siitäkin.

Äidin mielestä minun ruisleipäni oli turha ostos, sillä ranskiksen ja joululimpun pitäisi kyllä kelvata kaikille. Sanoin, että sekä minä että isi tykätään enemmän ruisleivästä, joten halusin sellaisenkin. Siitäkös äiti kimmastui! ”Ei sun tarvitse kaikessa isääsi matkia! Ensin aloit juoda kevytmaitoa, ja nyt tuo ruisleipäkin!” Minkä minä sille voin, että tykkään samasta kuin iskä? Tekeekö se minut ja mieltymykseni vähempiarvoisiksi? Ja sitten on vielä tapaus Voimariini. Kun mumma alkoi ostaa Voimariinia, pyysin äitiäkin ostamaan sitä, mutta äiti ensin vain suuttui, kun ei meidän voi kelvannut minulle. Lopulta äitikin kokeili Voimariinia mumman luona ja sen jälkeen meilläkin on käytetty vain sitä.

Aikamme ruisleivästä huudettuamme äiti lopulta komensi minut leikkimään Eeron kanssa. Menin Eeron huoneeseen ja kysyin, mitä Eero haluaisi tehdä. ”Värittää!” huikkasi Eero ja alkoi kaivaa värityskirjoja ja kyniä. Aloin värittää kuvaa kirjasta, jonka Eero minulle ojensi, mutta olinpa tietenkin ottanut väärän kynän käteeni. ”Mä haluan ton punasen!” Eero huusi ja huokaisten annoin kynän hänelle. Eero pläräsi värityskirjaa, löytämättä kuitenkaan etsimäänsä kuvaa ja mitään sanomatta nappasi käsiinsä kirjan, jota minä olin värittämässä. ”Hei!” kiljaisin, mutta Eero ei edes katsonut minuun. ”Tässä! Mä haluan tän kirjan!”

”Siittä vaan sitten”, huokaisin ja tuumasin, etten sitten jaksa värittää ollenkaan. Istuin vain lattialla katsomassa, kun Eero väritti. Eero nosti katseensa kuvastaan ja ihmetteli: ”Mikset sä väritä?” ”Sä veit multa värityskirjan”, tokaisin. ”Ota tää”, Eero ojensi minulle kirjaa, jonka jokainen kuva oli jo sotkettu. ”No en mä nyt tota halua. Mä nyt vaan istun tässä, väritä sä vaan”, vastasin säyseästi, mutta Eero kimmastui ja alkoi huutaa: ”Sun tarvii värittää! Ei oo yhtään kiva, jos et säkin väritä! Väritä edes nää taivaat tästä kirjasta, että mä voin värittää muun kuvan!” Silloin suutuin minäkin: ”En kai mä pelkkiä taivaita halua värittää!”

Äiti tuli silloin Eeron huoneen ovelle: ”Mä en jaksa kuunnella tätä koko päivää. Lähden käymään töissä. Koittakaa olla sillaikaa kunnolla. Linda, leiki Eeron kanssa nätisti ja siivoa toi huone!” ”Mähän oon ihan nätisti, enkä kyllä siivoa Eeron sotkuja, taas”, mumisin, mutta äiti oli jo marssinut ovesta ulos kiukusta puhisten. Ehdotin Eerolle, että leikittäisiin jotain värittämisen sijaan, ja lopulta autoleikit sujuivatkin ihan mallikkaasti. Eeron huonetta en kylläkään siivonnut, joten äidin tultua kotiin, syttyi taas uusi sota.

”Linda, miksei Eeron huone ole jo siivottu? Alahan hommiin siitä ja sassiin!” äiti komensi ensi töikseen. ”En varmana siivoa! En mä sitä ole sotkenutkaan!” huusin äidille. Aina sama juttu. ”Sotkitpas!” sotkeutui Eero asiaan. ”Sä revit tän mun värityskirjan, kun et saanu värittää sitä!” Eero ilmoitti. ”No en repinyt! Se oli vahinko, koska sä olit jättänyt sen kirjan lattialle”, puolustauduin, sillä sivu oli revennyt astuessani vahingossa kirjan päälle autoleikkimme tiimellyksessä.

”Sä olet, Linda, kyllä valmis ottamaan, muttet koskaan antamaan!” huusi äiti minulle. En aivan ymmärtänyt edes, mitä äiti sillä tarkoitti. Mitä minä olen valmis ottamaan ja miten niin en ole valmis antamaan? Teen jatkuvasti kotona paljon enemmän kuin Eero, leikin Eeron kanssa ja siivoan Miskan hiekkalaatikon. Silti minulle vain kiukutellaan, kun en yhtä hommaa halua tehdä. Hommaa, joka ei mielestäni edes kuulu minulle. Enkä minä tietääkseni paljon pyydä. Viikkorahanikin minulle antaa ukki, ei äiti, ja kaiken, mitä haluan, ostan niillä vähillä viikkorahoillani. Kasettini, kivat kynäni, elokuvalippuni, kaiken.

Äiti komensi minut lopulta huoneeseeni, minne vetäydyin ilomielin siihen saakka, kunnes iskä tuli kotiin. Napsautin radion päälle ja kelasin Ylen kanavalle, missä soivat joululaulut. Yritin löytää joulutunnelmaa edes niistä. ”En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta, olen pieni veljesi, tulin taivahasta. Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhällen, pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta”, lauloi kuoro radiossa. Kyyneleet kihosivat silmiini laulun myötä.

Mumma tuon laulun minulle opetti jo ollessani pieni. Mummalla on pihassaan lintulautoja ja puista roikkuu talipalloja pikkulintuja varten. Maassa on aina kauralyhde pupuille. Luonto ja eläimet ovat mummalle kaikki kaikessa. ”Minulla oli vanhempi veli, joka kuoli vain vuoden vanhana, kaksi vuotta ennen minun syntymääni. Ajattelen aina, että joku noista varpusista voisi olla veljeni, kuten laulussa lauletaan”, mumma kertoili minulle kerran. Siitä lähtien olen aina ajatellut mumman veljeä, kun kuulen tai laulan varpusesta jouluaamuna.

Isin tultua vaihdoin vaatteeni ja lähdin hänen kanssaan viemään joulutervehdyksiä isin kummitädille ja isotädeilleni. Minulla on oikeasti yhteensä melkein kolmekymmentä isotätiä ja –setää, sillä pelkästään ukilla on kaksikymmentä sisarusta. Edes isi ja äiti eivät kuitenkaan tunne kuin vaarin ja mummin sisarukset, joita on yhteensä viisi, sekä yhden ukin siskon, joka asuu Lahdessa.

Isin kummitädin luona on minusta aina kivointa vierailla, sillä hänellä on aina minulle piparkakkuja ja Budapest-suklaita ja Julia-marmeladeja. Vaarin vanhin sisko soittaa meille aina joululauluja pianolla; hän oli nuorempana konserttipianisti. Mummin vanhimmalla siskolla on aina minulle ja Eerolle pienet joulupaketit. Kuuntelimme isin kanssa autossa joululauluja radiosta ja meillä oli oikein leppoisaa. Tämän joulun paras biisi on Whamin Last Christmas. Sekin soi radiosta ajaessamme ja lauloin sitä mukana Kimmoa ajatellen.

Vaikka tulimme kierrokseltamme kotiin vasta kahdeksan jälkeen, halusi äiti, että lähden vielä hänen kanssaan sairaalaan mummia katsomaan ja sen jälkeen vielä Anttiloillekin. Ei minulla mitään sitä vastaan sinänsä ollut, mutta olin yhä vähän varuillani äidin suhteen. Hän ei kuitenkaan näyttänyt enää olevan minulle vihainen, vaan suorastaan jutteli minulle iloisesti kaikenlaista. Lopulta selvisi, että hyvän tuulen syy oli pieni pusu, jonka hän oli töissä päivällä saanut Timolta. Hyvän joulun toivotus, kuulemma.

Mummi näyttää sairaalavuoteessaan niin pieneltä ja hauraalta. Hän on kutistunut entisestään ja näyttää melkein luurangolta. En oikein osaa sanoa mummille mitään siellä käydessäni, sillä mummi ei enää kunnolla pysty puhumaan. Äiti jutteli mummille kaikenlaista viime päivien tapahtumista ja kertoipa Timon pusustakin. Äiti myös kanteli mummille jostakin, mitä ukki oli sanonut äidille. En ymmärrä, miksi äidin piti sellaisesta riidasta mennä puhumaan. Ei mummille siitä ainakaan hyvä mieli voinut tulla!

Sairaalasta äiti ja minä ajoimme vielä Anttiloille viemään joulutervehdystä. Jäimme sinne joksikin aikaa, vaikka olikin jo melko myöhä. Söimme Riikan ja Katrin kanssa vastapaistettuja joulutorttuja ja pelasimme Monopolia aikuisten jutellessa olohuoneessa. Minulla oli hurjan hauskaa, vaikka kai voisi sanoa, että hävisin Monopolissa. Lähtiessäni minulla nimittäin oli vain vajaat 1000mk jäljellä, joten en edes päässyt pois vankilasta, minne olin juuri joutunut. Katri olisi voittanut pelin varmasti, jos olisimme ehtineet pelata loppuun saakka, sillä hänellä oli yli 20000mk ja kaikenlaisia kiinteistöjä.