Heräsin tänä aamuna pitkästä aikaa ennen Eeroa, joten aloin lukea kirjaani ”Hyvästi Eeva”. Se on yksi Mary Markin tyttökirjoista. Olen lukenut samasta sarjasta jo neljä muutakin kirjaa ja tämän jälkeen jäljellä on vielä kolme kirjaa jäljellä. Nuo Eeva-kirjat ovat niin ohuita, että luen niitä yhden tai kaksi illassa, riippuen siitä, onko minulla illalla jotain muuta tekemistä. Jotain muuta tarkoittaa tietenkin joko Eeron kanssa leikkimistä tai jotain, mitä äiti tai isi haluaa minun tekevän. Kavereita en iltaisin näe ollenkaan nyt kun Laura on Saksassa ja Salla siellä Pakilassa.

Ehdin lukea kirjani loppuun ennen kuin Eero heräsi ja tuli pyytämään minut leikkimään muovieläimillään. Menin ihan mielelläni, sillä olin melko hyvällä tuulella. Tänään on toiseksi viimeinen lauantai ennen joululomaa. Lasken päiviä lomaan, sillä vaikka koulussa onkin kaikki rauhoittunut ennalleen Jonnan aiheuttaman hässäkän jälkeen, ei siellä edelleenkään ole kivaa. Ei ole kivaa olla yksin, ei ole kivaa olla hyljeksitty, ei ole kivaa olla haukuttu. Eikä ole kivaa kuunnella Lassi-huutelua, sillä sekin jatkuu yhä.

Jouduin kuitenkin tänäänkin menemään kouluun muutamaksi tunniksi, sillä siellä oli joulumyyjäiset. Menimme äidin kanssa yhdessä sinne yhdentoista aikaan auttelemaan. Äiti auttoi kirpputorilla ja minä myin arpoja. En onneksi törmännyt luokkalaisiini juurikaan, sillä heilläkin oli kaikilla tekemistä jokaisen auttaessa jossakin hommassa. Nuo koulumme myyjäiset ovat pakollisia oppilaille ja vähän niin kuin pakollisia edes toiselle vanhemmistakin. Pakollista vapaaehtoistyötä.

Myyjäiset päättyivät kahdelta, ja lähdimme koululta siivousryhmän jäädessä siivoamaan ja varastoimaan myyjäisten jälkiä. Ajelimme äidin kanssa Tapiolaan kauppoihin joululahjaostoksille. Äiti jutteli autossa siitä, miten hän haluaisi työpaikan pikkujouluristeilyllä päästä sänkyyn Timon kanssa. Minua inhotti ajatuskin äidistä sängyssä jonkun vieraan miehen kanssa! Minua inhottaa ajatuskin äidistä ja seksistä, mutta että vielä jonkun muun kuin isin kanssa!

Timo on äidin työkaveri, kuulemma komea ja ihana mies, johon äiti on kovin rakastunut. Se on ihan hirveän väärin, mutta äiti puolustelee sitä sillä, että isilläkin on ollut suhteita muiden naisten kanssa heidän avioliittonsa aikana. Minusta äiti kuulostaa siltä noiden sänkypuheidensa kanssa, kuin haluaisi kostaa isille, tai päästä tasoihin tai jotain.

Äiti sanoo, ettei heidän avioliittonsa ole ollut koskaan onnellinen. Kerran kysyin, miksi he sitten menivät naimisiin ollenkaan, mihin äiti vastasi: ”En mä uskaltanut sanoa sun vaarille ei ja perua häitä, kun se oli jo antanut pesämunan meidän asuntosäästötilille ja kaikkea. Ja sitten oot sinä. Sä sait alkus meidän häämatkalla, ja vaikken mä ollenkaan olis halunnut lasta Paavon kanssa, sut mä halusin ihan ehdottomasti. Enkä mä sen jälkeen voinut eroa ajatellakaan.”

Ero kuulostaa ihan kamalalta ajatukseltakin, vaikka isi ja äiti riiteleekin ihan kamalasti. Tiedän, etteivät he ole yhdessä onnellisia, mutta ero on ihan mahdoton ajatuskin! Meidän luokalla on pari poikaa, Jani ja Mikko, joiden vanhemmat ovat eronneet. He asuvat vain äitinsä kanssa ja se tuntuu minusta tosi oudolta. Asua pelkästään äidin kanssa, ja nähdä isiä vain joskus viikonloppuisin. Mikko on myös paljon mumminsa luona, jotta hänen äitinsä saa välillä vähän olla yksinään, sillä Mikko ei näe paljon isäänsä. Tai niin äiti kerran minulle supatti.

Äidin huokailun unohtaakseni käänsin ajatukseni Kimmoon ja minun tuli yhtäkkiä hirveän ikävä. Sain viimein häneltä viime viikolla yhden kirjeen, jossa hän kertoi vähän kuulumisia, muttei oikeastaan sanonut mitään kovin kummoista. Tiedän viimeistään nyt, ettei hän halua olla kirjepoikaystäväni, mutta silti minä yhä haaveilen hänestä. Silti olen yhä häneen rakastunut. En ole enää sitä kenellekään ääneen myöntänyt sen jälkeen, mitä Jonna teki. Paitsi siellä autossa äidille.

Äiti kysyi minulta, minne katosin, kun en enää vastaillut hänen jutteluunsa. Havahduin mietteistäni ja vastasin, että ajatuksiini vain. ”Mitä sä noin intensiivisesti pohdiskelet?” äiti heti uteli. En olisi halunnut kertoa äidille Kimmo-haaveistani, mutten äkkipäätään keksinyt mitään hyvää valhettakaan, joten möläytin, että yhtä poikaa vain ajattelin. Äiti heti kysyi virnistäen: ”Ai sitä Kimmoa vai? Vai onko sulla uusi poika, josta mä en tiedäkään?”

En päässyt enää siitä mihinkään kiemurtelemaan, joten jouduin kertomaan äidille lopulta kaiken tunteistani Kimmoa kohtaan. Tiedän, että äiti tämän jälkeen kyselee minulta taas entistä tiuhempaan Kimmosta, sillä hän ei vain anna tunteideni olla. Äidille ei mikään ole pyhää. Ei tunteeni, ei edes kehoni. Äiti on alkanut kysellä, joko rintani ovat alkaneet kasvaa, joko haluaisin harjoitusrintsikat käyttöön ja muuta. En haluaisi äidille puhua rinnoistanikaan – jotka eivät vielä ole mihinkään kasvaneet – sillä äidin kysely tuntuu todella epämukavalta. Ei varsin itse kysymykset, mutta se, miten äiti ne esittää. Hivenen virnuille, kuin kyseessä olisi nolo salaisuus.

Kotona piilouduin kirjoineni huoneeseeni, sillä halusin pois äidin silmien alta. Jotenkin hän oli autossa saanut minut häpeämään sitäkin, että yhä olen Kimmoon rakastunut, vaikkei hän ole minusta kiinnostunut. Miksei äiti voi jättää tunteitani rauhaan? Miksi kaikki pitää riepotella auki ja kaikelle pitää virnistää? Uppouduin Eevan maailmaan ja unohdin hetkeksi omat murheeni.

Illemmalla lähdin kaksistaan isin kanssa katsomaan Lucia-kulkuetta ja elokuviin katsomaan pätkää nimeltä ”Jees ja Just”. Kävimme hakemassa elokuvalippumme Bio Rexistä ja astuimme ulos jalkakäytävälle odottelemaan Lucia-kulkuetta, jonka reitti kulki siitä Lasipalatsin edustalta. Ensin ohitsemme meni poliisiauto, sitten kaksi komeaa ratsupoliisiratsukkoa – komeita olivat niin hevoset kuin poliisitkin! – ja sen jälkeen itse kulkue Lucia kynttiläseppeleineen sen etunenässä. Lucia-neito oli hurjan kaunis!

Kulkueen mentyä palasimme sisälle Bio Rexiin, missä isi osti meille perinteiset elokuvaherkut: pussillisen Amerikan pastilleja, vihreän Royal-patukan ja pussillisen popcornia. Ehdin mutustella Amerikan pastilleja hyvän matkaa ennen kuin pääsimme edes elokuvasaliin. Oranssit pastillit ovat minusta parhaita, vaikka ne kai periaatteessa kaikki maistuvat samalta. Amerikan pastillit pitää imeskellä niin että suklaa siellä sokerikuoren alla sulaa ja koko pastilli murtuu suussa. Pehmeä suklaa leviää silloin mukavasti suuhun ja maku on paljon parempi kuin jos pureksii kylmän pastillin.

Lopulta pääsimme saliin asti ja elokuva alkoi. Se oli hassu tarina kahdesta sissistä, vääpeli Ryhmystä ja vänrikki Romppaisesta, jotka Neuvostoliiton puolella tekivät tuhojaan. Heille sattui kaikenlaisia kommelluksia ja välillä he tekivät jekkuja toisilleenkin. Se oli vallan hauska elokuva. Kerran tyrskähdin niin että juuri suuhuni laittamat popcornit olivat lentää syliini. Kotimatkalla isi selitti minulle vähän historiaa siitä ajasta, josta elokuva kertoi.

Sillä välin, kun me olimme isin kanssa elokuvissa pitämässä hauskaa, oli äiti käynyt sairaalassa Eeron kanssa katsomassa mummia. Mummin syöpä on jälleen aktivoitunut ja mummi on ollut nyt jo joitakin viikkoja sairaalassa syöpäosastolla hoidettavana. Kotiin palattuamme äiti sanoi itkuisena, ettei mummi elä enää pitkään. Mummilla on kasvain, joka puristaa hänen ruokatorvensa tukkoon, eikä hän pysty syömään mitään. Tuota kasvainta ei voida poistaa mitenkään, se on niin pahassa paikassa. Mummi on tiputuksessa ja ainoa ravinto, jota hän saa, on suoneen tiputettava ravintoliuos.

Sanoin äidille filosofisesti, että näin on kai tarkoitettu, sillä ilman hyviä lääkkeitä mummi olisi kuollut jo aikaisemmin. Aiemmin syksyllä mummi oli jo melkein saatu kuntoon ja syöpä parannettua, mutta sitten hänelle tulikin tuo kasvain. Äiti alkoi itkeä ja kielsi minua enää milloinkaan sanomasta, että mummin olisi aika kuolla. Äiti ei oikein hyväksy sitä, ettei mitään voida tehdä.