Kuin karitsa aamun koitteessa
Minä näin valon
Käänsin katseeni sitä kohti
Näin kasvot
Ne olivat maailmani
Kunnes huomasin
Maailma olikin suurempi
Kasvoja oli muitakin

***

Vieressäni tuhisee pieni nyytti. Maailman varmasti suloisin nyytti. En lakkaa hämmästelemästä häntä, en kyllästy katselemaan häntä. Hän, tuo nyytti, teki eilen minusta Äidin. En osannut aavistaakaan sitä Suurta Tunnetta, joka minut valtasi, kun hänet nostettiin syliini vain hetki syntymän jälkeen. Hän oli vielä aivan vauvankinassa, vielä pesemätön, napanuora oli vielä kiinni. En olisi halunnut antaa häntä pestäväksi, en napanuoraa leikattavaksi. Olisin halunnut pidellä häntä sylissäni ikuisesti.

Kätilö kuitenkin nosti vauvan sylistäni, leikkasi napanuoran, vei hänet pesulle. Sylini huusi ikävää, kunnes sain hänet takaisin käsivarsilleni, pestynä ja kuivattuna ja kapaloon käärittynä. Hän, jonka nimeksi olemme jo valinneet Linda Ilona Vuoma, luu luustani ja liha lihastani. Hän on minun maailmani, kuten minä olen hänen maailmansa. Hän, vauvani, lapseni. Minun. Parasta, mitä olen milloinkaan saanut aikaiseksi.

Vain vuosi sitten sanoin alttarilla ”Tahdon”, miehelle, jota en oikeasti tahtonut. Miehelle, jolle olin jo luvannut niin paljon, etten osannut perääntyä, vaikka olisin halunnut. Miehelle, jonka kanssa olimme jo alkaneet rakentaa yhteistä elämää, vaikka sisimpäni huusi, etten tahdo sitä. Miehelle, jonka kanssa solmin avioliiton, vaikkei kumpikaan meistä oikeasti tainnut sitä haluta. Sanoin ”Tahdon” ja lupasin rakastaa aina, vaikken rakastanut enää edes sillä hetkellä.

Luulen, että liittomme olisi hajonnut pian omaan mahdottomuuteensa, jollei Linda olisi tullut. Jollen olisi aivan yllättäen saanut tietää olevani raskaana. Olin tehnyt voitavani estääkseni moisen mahdollisuudenkin. Minulla oli kierukka. Linda, nyyttini, vauvani, oli kuitenkin oleva. Lindalla oli kaksonen, joka ei jaksanut tarrautua elämään kiinni, vaan tuli ulos kesken, kun kierukka irrotettiin. Linda piti tiukasti kiinni ja kasvoi vauvaksi kohdussani.

Olen aina halunnut tyttären. Niin kauan kuin muistan, olen halunnut tyttären. Tyttären, joka on minulle, kuten minä olen äidilleni. Tyttären, jolle minä olen kuin äitini on minulle. Kuusitoistavuotiaana istuin Elinan kanssa kalliolla auringonpaisteessa ja kerroin haluavani tyttären, jonka nimeksi tulee Ilona. En juuri silloin, en tietenkään! Joskus, kun olen löytänyt miehen, jonka kanssa haluan saada tyttären ja ehkä toisenkin.

Jonkin aikaa luulin, että tuo mies oli Paavo. Niin pitkään, että lupauduin hänelle vaimoksi, kun hän pyysi. Ehkä, jos hän olisi ollutkin se mies, ei minulla olisi ollut kierukkaa, vaan nuoresta iästäni huolimatta olisin iloiten saanut hänen lapsensa. Hän ei kuitenkaan ole se mies, vaikka onkin minun vauvani isä. En olisi halunnut lasta hänen kanssaan, mutta lapsi halusi tulla tähän maailmaan. Linda Ilona. Minun vauvani, minun tyttäreni.

Pelkäsin, etten osaisi rakastaa häntä, sillä hän on väärän miehen lapsi. Pelkäsin, ja masennuin. Pelkoni oli turha. Sinä hetkenä kun hän saapui maailmaan, minusta tuli Äiti. Olin valmis rakastamaan, olin täynnä rakkautta tuota pientä tytärtäni kohtaan. Sillä ei lopultakaan ole merkitystä, kuka hänen isänsä on. Vain sillä on merkitystä, että hän on minun. Minun tyttäreni, osa minua.

Paavo oli mukana synnytyksessä. Naistenklinikalla on alettu kokeilla isien mukanaoloa. Paavo katkaisi napanuoran kätilön ohjeiden mukaan. Paavo sai myös olla mukana kylvettämässä, minun maatessani synnytysvuoteella, tyhjä sylini ikävääni huutaen. Sillä hetkellä tunsin kateutta ja vihaa Paavoa kohtaan. Hän sai olla mukana Lindan ensihetkissä, minun maatessani vuoteella tyhjänpanttina. Nyt Linda on taas minun vierelläni ja minun vierelläni pysyy. Minä olen hänen kaikkensa ja hän on minun kaikkeni.