Meillä oli eilen äidin kanssa hirveä riita. En olisi millään jaksanut siivota Miskan hiekkalaatikkoa ja pyysin, että äiti tai Eero siivoaisi sen tällä kertaa. Äiti suuttui ja kutsui minua jälleen kerran itsekkääksi. Olen äidin mukaan itsekäs aina kun en halua siivota Eeron huonetta tai Miskan hiekkalaatikkoa. Eeron sotkut eivät ole minun sotkujani, mutta minä olen ainoa, joka hänen huonettaan ikinä siivoaa. Miskan hiekkalaatikon siivoan monta kertaa viikossa, äiti vain hyvin harvoin, eikä Eero ollenkaan. Eero on äidin mielestä liian pieni. En tiedä – onko kuusivuotias liian pieni noukkimaan lapiolla kokkareet hiekkalaatikosta pussiin?

”Sä olet, Linda, hirveän itsekäs! Aina valmis ottamaan, mitä vain annetaan, mutta itsestäs et antais mitään”, äiti rähjäsi minulle. ”Ai mitenniin muka en! Siivoan Eeron huonetta, vaikken sitä oo sotkenutkaan! Siivoan aina meidän yhteisten leikkien jäljet, yksin! Leikin Eeron kanssa, vaikkei mua aina huvittaiskaan! Siivoon Miskan hiekkalaatikon melkeen aina, ei sitäkään kukaan muukaan tee!” huusin äidille turhautuneena. ”Sun sängyssäshän Miska nukkuukin, joten sen hiekkis on sun tehtävä”, äiti tarttui viimeiseen lauseeseeni. ”Entä sitten, että nukkuu! Miten se liittyy sen hiekkikseen?” ihmettelin.

Lopulta siivosin sen hiekkalaatikon kuitenkin. En minä voi voittaa. Äidin koti, äidin säännöt. Murjottaen siivosin hiekkiksen, vaikka mieli halasi lukemaan. Äiti mulkaisi minua vielä kerran murhaavasti, vaikka olin jo tarttunut toimeen, ja tokaisi: ”Odotan sulta anteeksipyyntöä.” Mietin, mitä minun pitäisi pyytää anteeksi. Sitäkö, että pyysin, että joku muu siivoaisi laatikon? Tulin siihen tulokseen, että äiti halusi minulta anteeksipyynnön siitä, että riitelin hänen kanssaan. Niin hän aina haluaa. Jokainen riita on minun syyni ja minun pitää pyytää anteeksi. Äiti murjottaa kunnes teen niin.

Kerran joitakin vuosia sitten, jonkin riidan tuoksinassa, äiti katsoi minuun pistävästi ja sanoi pahaenteisellä äänellä: ”Tee kuten sanoin, ennen kuin suutun ja mustaksi muutun!” Yhtäkkiä äiti muuttui silmissäni mustaksi hirviöksi. Kirkaisten juoksin vessaan ja lukitsin oven. Istuin pöntön kannella polvet leuassa ja tärisin kyynelten valuessa poskilleni. Äiti pelotti minua. Kuulin oven läpi käskyn: ”Tule ulos sieltä nyt!” Kiedoin käsivarteni tiukemmin jalkojeni ympärille ja nyyhkäisin kuuluvasti. ”En!” sain parkaistua äidille vastaukseksi.

Vähitellen aloin rauhoittua ja äitikin ymmärsi puhua minulle rauhallisemmin. Kesti kuitenkin hyvän tovin, ennen kuin suostuin tulemaan ulos vessasta. Ennen kuin uskoin, ettei äiti ollut miksikään muuttunut. Vilkkaan mielikuvitukseni piikkiin sekin kai meni, kuten äiti sanoi. Olinhan samoihin aikoihin myös alkanut kuulla vislausta silloinkin kun emme Sallan kanssa olleet yhdessä tai viheltäneet itse vihellyskummitusleikissämme. Sallan äiti näytti minusta välillä oikeasti siltä noidalta, joka hän leikissämme oli. Olin kai uponnut vähän liian syvälle mielikuvitusmaailmaamme. En enää halunnut leikkiä vislareita, sillä se oli alkanut pelottaa minua.

Kerroin äidille silloin vislareista ja kuulemistani äänistä. Äidin ilme käväisi huolestuneena ennen kuin hän lohdutti: ”Se on vain mielikuvitustasi. Ei ole olemassa kummituksia ja eikä muitakaan henkiä.” Kerran olimme teatterissa katsomassa näytelmää, jossa joukko ihmisiä yritti ottaa yhteyttä kuolleisiin sukulaisiinsa. Äiti oli vähän kiukkuinen näytelmän jälkeen ja selitti minulle, ettei kuolleisiin voi olla yhteydessä ja spiritismi on täyttä huuhaata. Tahtoisin uskoa äitiä, mutten ole aina ihan varma. Ehkä äiti onkin väärässä.

Olin ekaluokkalaisena partiossa sellaisessa ryhmässä, missä emme oikeasti tehneet mitään partiojuttuja. Leikimme murhaajaa ja ryhmänjohtaja kertoili meille spiritismileikeistään, joissa tavarat alkoivat liikkua ja hän ystävineen kuuli hengitystä huoneessa ja muuta. Se oli aika pelottavaa ja kirjoitin siitä aineen koulussa, minkä jälkeen äiti vaihtoi minut toiseen ryhmään partiossa. Joskus olen kyllä itsekin tuntenut aivan kuin joku olisi huoneessani, vaikkei olekaan. Vihellyskummitukset alkoivat tuntua todellisilta, aivan kuin leikkimme voimasta jotkin henget olisivat tulleet paikalle. Ehkä minulla oikeasti on vain vilkas mielikuvitus, tai ehkä henkiä oikeasti onkin.

Siivottuani Miskan hiekkalaatikon kirjoittelin Vesalle jälleen kirjeen, kolmannen kirjeeni vähän yli kuukauden sisään. En ole saanut hhäneltä vastausta kirjeisiini moneen viikkoon. Toivottavasti hänelle ei ole sattunut mitään! Viimeisessä kirjeessään Vesa kertoi olleensa yön ulkona joidenkin vanhempien poikien kanssa ja juoneensa olutta heidän kanssaan. Minusta se tuntui vaaralliselta ja väärältä. Niin sanoi äitikin, jolle kerroin kirjeestä, sillä se painoi mieltäni pahasti. ”Ajattele, miten huolissaan Vesan äiti on varmasti ollut!” äiti huomautti. Kirjoitin Vesalle, että hän oli mielestäni tehnyt tosi tyhmästi, ettei saa sillä tavalla aiheuttaa huolta äidilleen. Ehkä Vesa suuttui kirjeestäni.

Minulla on häntä ikävä. Vaikka emme ole nähneet leirin jälkeen, tuohon viimeiseen kirjeeseen saakka kirjeemme olivat jokaviikkoisia ja Vesa aina kertoi, miten paljon minusta tykkää ja toivoisi, että voisimme tavata taas. Luin jokaisen kirjeen aina monta kertaa ja nyt olen lukenut niitä vanhoja kirjeitä uudelleen. Ne ovat olleet lohtuni niinä päivinä, kun minua on erityisen pahasti kiusattu koulussa tai olen muuten tuntenut itseni yksinäiseksi.

On minulla toki muitakin kirjekavereita. Kirjoittelen yhä Outin kanssa, samoin Riikan ja pikkuserkkuni Hannan kanssa. Sain myös alkuvuodesta International Pen Pal –ohjelman kautta uuden kirjekaverin, espanjalaisen Martínan, jonka kanssa olen kirjoitellut ahkerasti siitä lähtien. Outin kanssa olisin halunnut tavata, mutta äiti ei antanut lähteä kaupungille hänen kanssaan. Äiti pelkäsi, että Outi jättää minut jonnekin, mistä en osaa pois itsekseni, sillä en ole liikkunut yksinäni kaupungilla kovinkaan paljon.

Laura muuten kertoi tänään aivan kamalia uutisia: heidän perheensä on kesällä lähdössä ulkomaille muutamaksi vuodeksi. Jään koulussa aivan yksin, kun Laura on poissa! Laura lupasi kirjoitella kanssani ahkerasti, mutta ei se koulussa minua paljon lohduta.

***

Vappu oli tänä keväänä sateinen ja kylmä. Minun mielestäni pitäisi säätää laissa, ettei Vappuna saa sataa ja että pitää olla vähintään viisitoista astetta lämmintä, jotta olisi mukavampi kävellä vapputorilla ja kaupungilla muutenkin. Kolean ja kostean sään vuoksi lähdimme tällä kertaa isin kanssa kaksistaan vapputorille. Eero oli vähän nuhainen, eikä äitiä ei tainnut sää innostaa kaupungille kävelemään muutenkaan, joten äiti ja Eero jäivät kotiin.

Kylmästä ja sateesta huolimatta kuljimme isin kanssa Stockmannilta, missä jäimme nelosen ratikasta pois, Espan läpi Kauppatorille saakka. Kaikkialla ihmiset tungeksivat vappunaamareidensa ja pilliensä ja märkien huiskiensa kanssa. Kaikkialla näkyi valkoisia ja kellertäviä lakkeja. Isinkin ylioppilaslakki on jo aivan keltainen. Katselin ilmapallokauppiaita ja mietin, millaisen pallon itse haluaisin ja millaisen valitsisin Eerolle. Kysyin Eerolta lähtiessämme ja sain vastaukseksi: ”Vaikka joku missä on He-Man.” En ole vielä nähnyt yhtään He-Man-palloa, joten pitää valita jotain muuta.

Kauppatorilta isi viimein osti minulle ja Eerolle vappupallot – valitsin itselleni vaaleanpunaisen sydämenmuotoisen foliopallon, jossa on valkoinen laukkaava hevonen, ja Eerolle pyöreän Batman-foliopallon. Isi muisteli jälleen ensimmäistä ikiomaa vappupalloani, jonka minäkin muistan yhä elävästi: olin neljävuotias, eikä silloin vielä ollut foliopalloja. Sain ensimmäistä kertaa valita itse palloni ja valitsin sellaisen ison lumiukon muotoisen pallon. Se oli melkein yhtä iso kuin minä itse! Sillä oli punaiset posket ja päätin, että se on tyttö. Annoin sille nimeksi Leena-Akka Poskinen.

Isi osti torilta meille muutakin vappukamaa, kuten joka vuosi. Markkinapallot, kävelykepit, huiskat ja hatut. Valitsin tällä kertaa itselleni paperisen ylioppilaslakin ja Eerolle värikkään silinterin. Lähdimme kävelemään takaisin ratikalle, kävelykeppini vinkaistessa joka kerta kun se osui maahan. Isi kantoi Eeron keppiä kainalossaan. Huiskat, hatut ja markkinapallot olivat isillä kassissa, sillä oli taas alkanut sataa. Ratikassa kaivoin hattuni ja huiskani kassista. Lakki päässäni huiskuttelin laiskasti sinivalkoisella huiskallani, isin kertoessa minulle ties kuinka monetta kertaa Ulliksen vappujuhlinnasta, jota en ole koskaan päässyt itse näkemään.

Kotiin päästyämme annoin Eerolle hänen vapukrääsänsä. Eero laittoi heti hänelle valitsemani värikkään hatun päähänsä. Huiska ja keppikin olivat hänelle mieleen, mutta hän olisi halunnut minun markkinapalloni, sillä se oli hänestä hienompi. En halunnut vaihtaa, sillä olin valinnut omani itse ja pidin siitä. Äiti ei kuitenkaan jaksanut kuunnella meidän kinaamistamme juuri kun piti olla lähdössä mumman luo, vaan käski minun antaa periksi, sillä olen ”vanhempi ja viisaampi”. Aina sama virsi: ”olet vanhempi ja viisaampi”. Siihen vedoten äiti antaa Eerolle kaiken periksi ja minä joudun aina perääntymään. Vähät siitä, mitä minä haluan.

Niinpä olenkin oppinut joitain jekkuja: esimerkiksi, kun alamme Eeron kanssa leikkiä, otan aina ensin sen huonomman jutun, jota oikeasti en halua. Kun Eero sitten valittaa, että haluaa myös juuri sen, voin olla ”ritarillinen” isosisko ja antaa sen Eerolle. Itse saan näin sen, minkä oikeasti halusin! Omat tavarani omassa huoneessani olen piilottanut laatikkoihini, joissa on hälytysjärjestelmä. Kun laatikon avaa, alkaa sellainen soivasta kortista irrotettu soittojuttu soida. Haluaisin laatikkoihini lukot.

Olisi kai pitänyt valita Eerollekin sellainen pallo, josta minäkin tykkään. Minä en sitä kuitenkaan valinnut, vaan isi otti vain Eerolle laatikosta yhden, ajatellen, että pääasia on pallo, ei se miltä se näyttää. Ei sillä, yhden päivän lelujahan nuo markkinapallot ovat. Annoin Eerolle sen, minkä itselleni olin valikoinut ja työnsin sen toisen laatikkooni. Minua ei enää huvittanut edes leikkiä sillä.

Äiti pakkasi pari pulloa isin tekemää simaa mukaamme ja lähdimme mummalle ja vaarille vapunviettoon. Pertin perhe tuli sinne myös syömään tippaleipiä ja donitseja ja juomaan simaa. Rakastan isin tekemää simaa! Se on ihan parasta! Koulussa meillä oli vappuaattona lounaalla simaa tarjolla, mutta se oli ihan hirveän pahaa. Aivan liian makeaa ja siinä oli liian vähän hiilihappoa. Mumma osaa myös tehdä ihan yhtä hyvää simaa kuin isikin, joten hyvästä simasta meillä ei ollut pulaa! Join sitä monta lasillista.

Silloin kun olin pieni, menimme joka Vappu kaupungille hienoissa vaatteissa vähän kävelemään ennen kuin menimme Laulumiehiin vappubrunssille. Vaari lauloi ennen PK-kuorossa ja heillä oli – tai ehkä on vieläkin, en tiedä – aina vappubrunssi Laulumiehissä Kampissa. Siellä oli kaikenlaista hyvää vappuruokaa- graavilohta, savulohta, silliä ja perunaa, perunasalaattia, erilaisia salaatteja ja paahtopaistia - ja lapsille ongintaa ja piirrettyjä. Eero pikkuisena kyllästyi siellä, mutta minä viihdyin siellä, useimmiten aikuisten kanssa pöydässä istuen ja jutellen mumman kanssa. Minulla on vähän ikävä sitä, sillä emme ole olleet siellä enää muutamaan vuoteen, kai vaarin eläkkeelle jäämisestä lähtien.

***

Olin tänään elämäni parhaimmalla kampaajakäynnillä. Minulle laitettiin siellä blondi siili ja punainen kymmenen senttiä pitkä tekohäntä. Siili minulla oli jo ennestään, tosin vähän ylikasvanut, ja pieni hännäntynkä. Nyt hiukseni ovat super-mageet ja siitä on kiittäminen Eelistä ja Marjukkaa, jotka antoivat minulle tämän kampaajakäynnin synttärilahjaksi. Sain valita itse, mitä hiuksilleni tehtäisiin, eikä äidillä ollut sananvaltaa – eikä äidin tarvinnut maksaa, joten ei haitannut, että käynti oli aika kallis.

Minulla ei ole ollut pitkiä hiuksia enää vuosiin. Vielä viisivuotiaana ne ulottuivat ruskeina laineina puoliselkään, mutta kun aloitin esikoulun, äiti leikkautti minulle polkkatukan, jota vihasin. Olisin itse halunnut pitää hiukseni pitkinä, mutta äiti väitti niitä liian ohuiksi ja huonokuntoisiksi. Hiukseni eivät ole ohuet, eivät ole milloinkaan olleetkaan. Ne ovat myös taipuisat ja omapäiset, joten lyhyinä oikeastaan vaikeammat kuin pitkinä, hiusten kaartuessa minne niitä huvittaa. Minun protestini eivät paljon auttaneet, äiti oli päättänyt, että polkka on hyvä, joten polkka se oli.

Polkkatukka oli minulla varmaan kolme vuotta, kunnes ainakin jankattuani sain luvan kasvattaa taas pitkät. Pisimmillään hiukseni ulottuivat olkapäille ja ne sai juuri ja juuri leteille. Viime syksynä näin Suosikissa Annie Lennoxin kuvan ja halusin samanlaisen siilin kuin hänellä. Ihmeekseni äiti suostui – tai ehkä se oli äidin mielestä vielä polkkaakin parempi vaihtoehto – ja siitä lähtien minulla on ollut siili. Nyt se on viimein blondi, kuten Anniellakin. Siilin ainoa huono puoli on, että se kasvaa vähän liiankin nopeasti mallistaan ulos ja sitä pitäisi leikata taas. Äiti ei kovin usein minua kampaajalle vie, joten välillä hiukseni ovat ylipitkät ja sekaiset.

Tasakymmeneni muuttui pari viikkoa sitten yhdeksitoista vuodeksi. Ehdin synttäriaamunani makoilla hetken sängyssäni hereillä ennen kuin isi, äiti ja Eero tulivat laulamaan minulle aamupalatarjotin ja synttärilahjapaketit mukanaan. Eero retuutti sylissään Miskaa, joka oli hipsinyt sängystäni aamupalalle jo ennen heräämistäni, varmaan kuultuaan äidin keittiökolistelut. Miska parka! Eero on vieläkin vähän pieni sitä kantamaan, joten se roikkui Eeron sylissä kuin Tenavien luonnonkiharatukkaisen tytön kissa. Miska ei tosin ollut moksiskaan, sillä se antaa Eeron ja minun retuuttaa itseään ihan miten vain, pyristelemättä vastaan.

Eero päästi Miskan alas ja kumpikin hyppäsi sängylleni kurkottelemaan voileipääni ja kaakaotani. Läppäsin Eeroa kädelle ja äiti nappasi kissan pois sängyltä, mutta se vain hyppäsi takaisin, joten isi nosti tarjottimen pöydälle minun availlessani pakettejani Miskan avustuksella. Se rakasti niitä rapisevia käärepapereita! Löysin paketeistani toivomani oranssin hupparin ja Anna-sarjastani puuttuvan kirjan ”Sateenkaarinotko”. Isin, äidin ja Eeron lähdettyä huoneestani käperryin peittoni alle lukemaan uutta kirjaani. Sarjan muut kirjat, jotka minulla on äidiltä perittyinä, luin jo talvella.

Iltapäivällä meille tuli väkeä synttärikahveille, myös Eelis, Marjukka ja lapset kampaajalahjakortin kanssa. Pari viikkoa meni, ennen kuin pääsin kampaajalle laitattamaan hiukseni. Marjukka oli varannut ajan minulle ja vei minut kampaajalle. Äiti näki lopputuloksen vasta kotiin palattuani. ”Onhan se hieno”, tuumasi äiti melko lakonisesti. Minulle jäi vähän sellainen olo, ettei äiti ihan hirveästi tykännyt. Ei sillä väliä, minä rakastan tätä uutta lookkiani!

Voisinpa näyttää Vesalle uudet hiukseni, mutta Vesa ei ole kirjoitellut minulle moneen kuukauteen, joten en ole minäkään enää kirjoittanut hänelle. Harmi, vaikka ei minulla enää ole niin kovin ikävä kuitenkaan. Pian on taas kesäloma ja uusi leiri. Ehkä löydän sieltä uuden poikaystävän. Meidän luokalta en ainakaan.