Fun Factory oli juuri loppunut – tai oikeammin siirtynyt niihin tylsiin ohjelmiin, jotka seuraavat sellaisia hauskoja piirrettyjä kuin vaikka He-Man, Popples, Care Bears ja Jem – ja olimme Eeron kanssa siirtyneet Eeron huoneeseen leikkimään Smurffeilla, kun puhelin soi. Isi ja äiti nukkuivat vielä, joten säntäsin vastaamaan. ”Vuomalla!” hihkaisin puhelimeen, kuten olin viime aikoina opetellut vastaamaan koko nimeni sijaan. ”Linda? Pääsisitkö tänään meille? Tai vaikka keskiviikkoon asti?” kysyi Salla linjan toisesta päästä.

Sallan perhe muutti vuoden alussa Pakilaan omakotitaloon, joten en enää voinut hipsiä aamutossuissa kolme kerrosta ylemmäs Sallan luo, kuten olin tottunut. Joululomalla kävimme Sallan kanssa katsomassa taloa ja opettelemassa, miten sinne mennään bussilla. Ajoimme pysäkin verran ohi, sillä Salla huomasi oikean pysäkin vähän liian myöhään. Hyppäsimme bussista seuraavalla ja kävelimme takaisinpäin kirpeässä talvisäässä. Emme tietenkään päässeet silloin taloon sisälle, mutta katselimme taloa ja pihaa ja haikeana mietin, miten paljon haluaisin minäkin muuttaa omakotitaloon.

Olen sittemmin käynyt Sallalla jo monta kertaa, välillä bussilla, välillä äidin kyydillä. Joka kerta haaveilen, että äiti ja isi joskus suostuisivat myös ostamaan talon. Olen jutellut siitä äidin kanssa automatkalla monesti, mutta äidin mukaan se ei tule ikinä tapahtumaan. Ensinnäkään hän ei halua asua maan tasossa; kerrostalon kolmas kerros on alin kerros, missä äiti suostuu asumaan. Ehkä jopa ainoa, sillä ei hän halua ylemmäskään. Pasilan kotimme yhdeksäs kerros oli äidin mukaan painajainen. Äiti pelkäsi, että syttyy tulipalo, eikä palokunta saa pelastettua meitä. Toiseksi omakotitalo on kuulemma liian kallis. Sen pituinen siis se.

Sallan talossa on kolme kerrosta: varsinainen asuinkerros, kellari ja asumiskelpoinen ullakkokerros. Kellarissa on sauna ja suihku sekä Sallan jo aikuisen isoveljen huone, missä hänellä on oma sisäänkäynti. Keskikerroksessa on perheen makuuhuoneet – vanhempien makkari ja Sallan ja Sallan pikkusiskon Millan huoneet – sekä olohuone ja keittiö. Ullakkokerroksessa on varastotilaa sekä Millan lastenvahdin huone. Millalla on oma hoitaja, au pair, joka pitää Millasta huolta kotona Sallan vanhempien ollessa töissä.

”Mun tarvii kysyä äidiltä, kun se herää”, vastasin Sallalle puhelimeen. ”Soitan sulle takasin, kun tiedän.” ”Soita pian! Moikka!” Salla lopetti puhelun ja laskin luurin minäkin. Menin herättämään äidin varovasti. ”Äiti, saanks mä mennä Sallalle tänään? Ja jäädä sinne keskiviikkoon saakka?” kysyin kun äiti raotti silmiään. ”Et tänään, tänään on siivouspäivä. Mä voin viedä sut sinne huomenna puolen päivän aikaan”, äiti vastasi.

Pettyneenä meinasin alkaa inttää vastaan, mutta äiti keskeytti minut ilmeeni nähtyään: ”Äläkä yritä inttää mitään! Sun tarvitsee siivota Eeron huone ja auttaa isiä imuroinnissa. Appappap! Älä väitä vastaan! Saat viisi markkaa Eeron huoneen siivoamisesta, jos se sujuu hyvin.” Äiti ennakoi vastalauseeni jo toistamiseen. Eeron huoneen siivoamisesta on riidelty monet kerrat, aina minun tappiokseni. Ainakin tällä kertaa oli pieni palkka tiedossa.

Siivottuani jälleen kerran Eeron huoneen ja oltuani Eeron kanssa pihalla pari tuntia leikkimässä – isi ei oikeasti edes halua apua imuroinnissa vaan häätää meidät aina pihalle pois jaloista roskapussien kera – auttelin hetken aikaa äitiä keittiössä. Äiti teki lauantairuuaksi kaalikääryleitä. Minusta on hauskaa kääriä niitä kääryleitä, vaikken pidäkään kaalista vaan ainoastaan siitä jauhelihasisuksesta. Äiti keitti perunoita ja haki kylmäkellarista purkin viime syksynä tehtyä punaherukkahilloa. Äiti ei tykkää puolukasta. Kun perunat olivat kypsiä, katoin pöydän ja kutsuin isin ja Eeron syömään.

”Äiti, etkö sä voisi viedä mut Sallalle jo nyt illalla, kun kaikki siivous on tehty?” kysyin hivenen toiveikkaana ruokapöydässä. ”Ei se nyt onnistu. Sanoin jo, että huomenna”, äiti pysyi kannassaan. Murjotin loppuaterian ja pöydän äidin kanssa siivottuani otin kirjani ”Annan nuoruusvuodet” ja kiipesin jälleen kaapin päälle lukemaan. Eipä aikaakaan, kun Eero jo kiipesi sinne minun seurakseni, mukanaan kirja ”Hahtuvavuorten salaisuus”. Eero oppi joululomalla lukemaan ja tuo on hänen lempikirjansa.

Nökötimme vieretysten siellä kaapin päällä lukemassa hyvän aikaan. Tuo kaappi on melkein sata vuotta vanha puinen liinavaatekaappi, jossa meillä tosin säilytetään pöytähopeita ja joitain parempia astioita. Se on vähän alle kaksi metriä korkea, joten minäkin mahdun istumaan siellä risti-istunnassa lukemassa ilman, että pää osuu kattoon. Meillä on melko korkea katto, sillä talo on vanha, ajalta jolloin huoneet rakennettiin korkeiksi ja ikkunalaudat leveiksi. Keittiön ikkunalauta onkin toinen lempipaikoistani. Sillä ikkunalaudalla leikimme Sallan kanssa lukemattomat kerrat sellaista keksimäämme Vihellyskummitus-leikkiä, jossa ”vislarit” tulivat viheltäen tekemään pahojaan ja me torjuimme niitä minkä kerkesimme. Toisinaan paha noita (äiti) ilmestyi paikalle ja meidän piti torjua myös noidan taiat.

Iltasella lähdimme isin kanssa pienelle autoajelulle. Menimme käymään Anttiloilla, mutta Riikka ei valitettavasti ollut kotona, joten pelailin Kimbleä Katrin kanssa sillä aikaa, kun isi jutteli aikuisten kanssa. Eero oli jäänyt kotiin, sillä äiti sanoi, että oli liian myöhä hänen enää lähteä minnekään. Tulimmekin isin kanssa kotiin vasta Eeron jo ollessa nukkumassa. Minulla ei ole tällä viikolla kiirettä nukkumaan, sillä on hiihtoloma. Eero on päivät tarhassa, sillä äidillä ja isillä ei ole lomaa.

Sunnuntaiaamu on lauantaiaamua paljon tylsempi, sillä Fun Factory on lauantain uusinta. Emme Eeron kanssa avanneet telkkaria siis ollenkaan, vaan aloimme leikkiä hänen Transformereillaan. Äiti kolisteli keittiössä aamupalaa pöytään ja huikkasi touhujensa lomasta: ”Linda.” hassulla laulavalla nuotillaan. Nousin lattialta ja tallustelin keittiöön. ”Pakkailehan kamat, lähdetään aamupalan jälkeen”, äiti komensi ja menin huoneeseeni keräilemään vaatteita reppuuni Eeron maristessa huoneessaan: ”Taas mä jäin yksin!”

Pakkasimme autoon repun lisäksi sukseni ja luistimeni. Olimme Sallan kanssa lauantaina suunnitelleet hiihtolomaviikolle kaikenlaista ohjelmaa, kuten hiihtämistä, luistelua, elokuvia ja kortinpeluuta. Sunnuntaina emme kuitenkaan jaksaneet  lähteäkään ulos kuin sen, mitä leikitimme Millaan pihalla. Pelasimme SkipBoa ja Uunoa tunti toisensa perään, kunnes kyllästyimme ja aloimme harjoitella korttipakan sekoittamista pläräämällä ilmassa. Se sujuu minulta jo aika hyvin, selälläni makuulla.

Maanantain ja tiistain vietimmekin ihan vallan ulkona. Hiihdimme Paloheinän majalle ja takaisin, pieniä metsäreittejä. Luistelimme läheisellä kentällä. Rakensimme pihaan ison lumilinnan, jossa Milla leikki innoissaan. Kävimme Sallan isän ja Millan kanssa Paloheinässä laskemassa mäkeä pulkalla. Laskimme vuorotellen Millan kanssa toisen laskiessa Sallan Stigalla. Olimme iltaisin niin väsyneitä, että nukahdimme heti kun peittojemme alle kömmimme saatuamme iltapalaksi kuumaa kaakaota ja karjalanpiirakoita.

Heräsin keskiviikkoaamun Sallan herätyskellon soittoon, sillä minulla oli harmikseni hammaslääkäri aamupäivällä. Jo kolmas hammas piti paikata! Minusta meissä on jokin valmistusvirhe, kun hampaat voivat reikiintyä. Miksei Jumala voinut luoda hampaitamme sellaisiksi, jotka kestävät reikiintymättä? Yritän kyllä pitää hampaistani huolta ja iltaisin pesenkin ne aina hyvin. Aamuisin en kuitenkaan useinkaan ehdi, vaan pureksin palan xylitol-purukumia koulumatkalla.

Lähdin Sallalta yksin bussilla hammaslääkäriin ja sieltä menin suoraan keskustaan, missä tapasin jälleen Sallan. Menimme Stockalle katselemaan meikkejä ja vaatteita, vaikkei kummallakaan ollut rahaa mitään ostaakaan. Olimme saaneet Sallan äidiltä Mirjalta sen verran rahaa, että saimme syötyä Carrolsissa lounasta ja ostettua liput elokuviin katsomaan ”Paluu tulevaisuuteen”. Todella hyvä leffa! Se loppui siihen, kun ”Doc” tuli hakemaan Martyn ja Jenniferin nykyisyydestä tulevaisuuteen. Mietimme Sallan kanssa, että se jäi vähän kesken. Isi sanoi, että sille varmaan tulee joskus jatko-osa. Toivottavasti tulee!

Tulin leffasta suoraan kotiin, sillä en voinut olla Sallalla pitempään. Sukseni ja luistimeni jäivät sinne, mutten minä niillä kotona mitään olisi tehnytkään. Ei ole hauskaa luistella tai hiihtää yksin! Sillä yksin minä torstain ja perjantain vietin. Isi ja äiti olivat töissä, Eero oli päiväkodissa ja kaikki kaverini jossain matkoilla tai muuten eivät voineet olla kanssani. Kaikki neljä kaveriani. Salla, Laura, Riikka ja Outi. Kirjoittelin Outille pitkän kirjeen, sillä emme ole nähneet vähään aikaan ollenkaan. Riikka sen sijaan tuli meille lauantaina, kuten Sallakin ja serkut ja isovanhemmat ja kaikki.

Eero nimittäin täytti jo kuusi vuotta ja hänen synttäreitään vietettiin lauantai-iltana. Äiti oli leiponut tiikerikakkua ja täytekakun sekä aikuisille parsa-jauhelihapiirakkaa. Lapset saivat tyytyä tavalliseen jauhelihapiirakkaan, mikä harmitti minua hirveästi. Olen kerran saanut maistaa äidin parsa-jauhelihapiirakkaa ja se on paljon sitä tavallista kuivaa lihapiirakkaa parempaa, mutta äiti sanoi, ettei siitä lapsille riitä, kun yritin pyytää palasta tänäänkin. Eikä sitä jäljelle jäänytkään. ”Mikset olis voinu tehdä kahta parsa-lihapiirakkaa?” kysyin äidiltä. ”Siksen”, oli ainoa vastaus. Sitten kun olen itse aikuinen, en varmasti tarjoile aikuisille eri juttuja kuin lapsille!

Eeron huoneessa kävi taas vilske Samin, Millan, serkkujen ja Eeron mekastaessa. Salla, Riikka ja minä olimme enimmäkseen minun huoneessani juttelemassa kaikenlaista leffoista ja bändeistä. Minulla on seinälläni Bon Jovin, Bogart Co:n ja Europen julisteet. Riikka sanoi, että minä näytän Jon Bon Jovilta, sillä hiukseni ovat alkaneet viime vuoden aikana kihartua ja ovat nyt sellainen vähän samanlainen pehko kuin Jon Bon Jovilla, ja muutenkin. Siitäpä keksimmekin miettiä, kuka bändien jäsenistä näyttää keneltäkin tutultamme.