Koulu on taas alkanut. Tiistaina koitti se päivä, jota joka syksy odotan sekä pelolla että innolla. Olen sen verran toiveikas optimisti, että toivon joka syksy, ettei minua enää tänä kouluvuonna kiusattaisi. Toisaalta samalla pelkään sitä päivää, sillä en kuitenkaan ihan jaksa uskoa, että mikään ikinä muuttuisi. Eikä tähän mennessä ole muuttunutkaan. Ei tänäkään syksynä.

Pelkäsin koulun alkua jo ensimmäisellä luokalla, vaikkei kukaan vielä edes kiusannut minua silloin. Minua jännitti niin kamalasti, että minulla oli aamuisin maha kipeä. Ensimmäisinä päivinä en kouluun mennytkään, sillä äiti luuli, että minulla on mahatauti. Kolmantena aamuna äiti havahtui ymmärtämään, että minä vain jännitin ja vei minut kouluun mahakivustani huolimatta. Koulupäivä oli jo alkanut, kun saavuin ensimmäisen välitunnin aikana koulun pihalle äidin kanssa. Äiti selitti opettajalle tilanteen ja menin mukaan seuraavalle tunnille. Siitä se kiusaaminen kai alkoi. Se outo tyttö, joka tuli kouluun kesken viikon, kesken päivän. Kaikilla oli jo kaverit, minulla ei. Yksikään eskarikavereistani ei ollut päässyt meidän kouluun ekalle luokalle.

Ensimmäisinä viikkoina en löytänyt yhtään ystävää luokaltani. En tuntenut niitä, jotka tulivat toisesta eskariryhmästä, eivätkä omastani tulleet huolineet minua joukkoonsa. Englantilaisessa koulussa nimittäin esikoulun jälkeen noin puolet karsittiin pois ja harmikseni karsittujen joukossa olivat kaikki kaksi ystävääni. Minä pääsin sisään helposti, mistä äiti oli hurjan ylpeä.

Äidille oli erityisen tärkeää, että pääsin Englantilaiseen kouluun oppimaan kieltä, sillä hän oli itse kymmenen vanhana käynyt vuoden verran amerikkalaista koulua Italiassa. Karsintojen aikaan se oli jo vähän kunniakysymyskin, sillä hän oli kertomansa mukaan yrittänyt ensin ilmoittaa minut kouluun liian aikaisin ja sitten myöhästynyt oikeasta ilmoittautumisajasta. Äiti sanojensa mukaan puhui minut sisälle kouluun ja minut otettiin vähän nyreästi ”ylimääräisenä” joukkoon. Minusta tuntuu, että äiti päätti ilmoittaa minut kouluun, kun siitä kuuli yhden karsiutuneen kaverini äidiltä. Minä en ollut sitä ennen koskaan kuullut äidin tästä koulusta puhuvankaan.

Melkein kaikilla muilla meidän luokalla oli ensimmäisen luokan alkaessa jo ystävyyssuhteet olemassa ja loputkin muodostivat ystävyyssuhteita heti ensimmäisinä parina päivänä minun potiessa mahakipuani kotona, joten jäin hyvin yksin. Eräällä välitunnilla tutustuin tokaluokkalaiseen Caritaan, jonka kanssa kuljimme kaikki välitunnit käsi kädessä pari viikkoa, kunnes Carita löysi luokaltaan seuraa ja minä jäin taas yksin. Mira ja Anniina kelpuuttivat minut lopulta seuraansa, mutta meistä ei ole koskaan tullut mitään ylimpiä ystäviä. Laura tuli meidän luokallemme toiselle luokalle ja ystävystyimme heti. Laura ei tuntenut ketään, ja minä kaipasin omaa ystävää.

Tänä syksynä aloitin neljännen luokan. Aluksi tuntui, kuin kaikki olisivat vähän kasvaneet ja oli hauskaa jutella luokkakavereiden kanssa, joita ei ollut nähnyt koko kesänä. Kaikki tuntuivat jotenkin mukavammilta ja ottivat minut mukaan keskusteluun. Pojat vaikuttivat fiksummilta ja tytöt suvaitsevaisemmilta.

Iloani kesti päivän verran. Eilen se todellisuus kuitenkin taas koitti, kun ensimmäisellä välkällä seisoin muiden tyttöjen kanssa porukassa – Laura, jonka kanssa yleensä välitunnit vietän, oli sairaana – eikä kukaan puhunut minulle koko välitunnin aikana, paitsi sen kerran kun Sini tiuskaisi minulle: ”Hei läski, ei sulta kukaan kysynyt!” Laura oli kipeä vielä tänäänkin, joten sama piina jatkui vieläkin. Olin tänään Miran ja Anniinan kanssa, mutta he ovat minusta vähän lapsellisia ja tylsiä. Toivottavasti Laura on huomenna taas koulussa!

Nyt vain odottelen taas kirjeitä. Minulla on monta kirjekaveria ja heidän kirjeensä auttavat unohtamaan kamalat koulupäivät. Olemme Vesan kanssa kirjoitelleet jo monta rakkauskirjettä puolin ja toisin. Lohduttaudun sillä, että ainakin Vesa tykkää minusta, vaikka koulussa useimmat pojatkin ovat minulle inhottavia. Sain kesäleiriltä myös uuden kirjekaverin: Outin. Outi asuu Vuosaaressa ja on jo kaksitoista. Ensiksi Outi kirjoitti minulle pari vihaista kirjettä Vesan varastamisesta, mutta sitten hän ihastui johonkin poikaan, joka muutti heidän taloonsa ja nyt olemme ystäviä.

Toisinaan toivoisin, että Salla olisi kanssani samassa koulussa. Silloin minulla olisi siellä kaksi ystävää. Olen varma, että Salla ja Laura ystävystyisivät myös. Ovat he pari kertaa tavanneetkin meillä ja tulleet ihan hyvin toimeen. Salla kuitenkin käy omaa ranskalaista kouluaan, mutta vietän sentään Sallan kanssa todella paljon aikaa koulun ulkopuolella.

***

Laura on taas koulussa ja tuli meille tänään koulun jälkeen. Kävimme ensin Munkan Herkkupuodissa ostamassa vähän irtokarkkeja. Sain äidiltä luvan ostaa karkkeja kymmenellä markalla, kuten normaalisti vain karkkipäivinä. Käymme äidin ja Eeron kanssa yleensä lauantaisin Herkkupuodissa, sillä lauantai on meidän karkkipäivä. Tällä viikolla en sitten lauantaina karkkia saakaan, kun äiti teki poikkeuksen ja siirsi karkkipäiväni torstaille, jotta sain ostaa karkkini Lauran kanssa. Kympillä saa ison pussillisen irtsareita.

Herkkupuoti on pieni puoti, jossa on paljon erilaisia irtokarkkeja, leivonnaisia ja leipiä. En ole koskaan ostanut sieltä muuta kuin karkkeja, en nytkään. Lauraakaan eivät leivokset kiinnostaneet, vaan hän osti karkkia muutamalla markalla, vain muutaman kutakin erilaista karkkia. Minä ostin markalla jokaista erilaista karkkia, kuten yleensäkin teen. Nalleja saa markalla kymmenen, vihreitä sammakoita ja salmiakkisammakoita saa markalla viisi, lakutoukkia kymmenen, merkkareita saa viisi, kaloja neljä ja kolapulloja saa kuusi, mutta silloin jää kymmenen senttiä yli, sillä kolapullot ovat 15 penniä kappale.

Istuimme karkkipusseinemme meillä hallin ruokapöydän ääressä tekemässä läksyjä ja syömässä karkkejamme. Olin levittänyt karkkini talouspaperin päälle järjestykseen, jotta näin koko ajan kuinka paljon kutakin lajia on jäljellä. Haluan syödä karkkini tasaisesti siten, että kaikkia on aina yhtä paljon jäljellä. Laura napsi säästeliäästi omiaan suoraan pussista. Lauantaisin istumme Eeron kanssa hänen huoneensa ikkunalaudalla karkkeinemme, kummallakin karkit järjestyksessä talouspaperin päällä, sillä Eero on matkinut minulta tuon tavan. Toisinaan leikimme sammakoilla ja toukilla, mutta tänään en sellaisiin lapsellisuuksiin lähtenyt Lauran kanssa ollessani.

Läksyjen jälkeen kirjoitimme ruutupapereille kaksikymmentä viisi kertaa ”En lähettele lappuja tunnilla”. Olimme jääneet matikan tunnilla kiinni lappujen lähettämisestä toisillemme. Laura on yhä ihastunut Mikkoon ja viestittelimme tunnilla Mikon uudesta kampauksesta, kun opettaja huomasi lappuliikenteemme. Siinä kun vauhtiin pääsimme, kirjoitimme valmiiksi toisetkin samanlaiset paperit, sekä yhdet paperit, joihin kirjoitimme 25 kertaa ”En puhu tunnilla”.

Ensimmäisellä luokalla moisista rikkomuksista sai nimen taululle ja kahdesta nimestä sai viisi minuuttia jälki-istuntoa. Istuin joskus viisitoista minuuttia jälki-istunnossa, sillä puhuin tunnilla jatkuvasti. Nyt puhumisesta ja lappujen lähettämisestä ja sen sellaisesta saa kirjoitusrangaistuksen. Jos unohtaa kirjoittaa paperin, seuraavaksi päiväksi pitää kirjoittaa 50 kertaa. Myöhästelyistä ja läksyjen unohtamisesta saa merkin ja viidestä merkistä saa puoli tuntia jälki-istuntoa. Minulla ei ole tapana myöhästellä koulusta ja läksytkin on tekemättä vain harvoin, joten en ole koskaan istunut tuota puolituntista. Kirjoitusrangaistuksia olen saanut paljonkin, sillä en vain osaa olla välillä puhumatta tai kirjoittamatta lappuja tunnilla, kun minulla on tylsää.

Lauran lähdettyä kotiinsa kirjoitin kirjeet Outille, Vesalle ja pikkuserkulleni Hannalle. Hanna on minua pari vuotta vanhempi ja hirveän kiva. Oikeasti Hanna on neljäs serkkuni, sillä isoisiemme isoisät olivat veljeksiä. Hannan perheellä on maatila Savossa. Yövyimme siellä isin kanssa puolitoista vuotta sitten, kun olimme sukujuhlissa paikkakunnalla. Ystävystyimme Hannan kanssa ja olemme kirjoitelleet siitä lähtien. Käymme isin kanssa heillä kylässä aina kun menemme Savoon. Toivoin, että olisimme tänäkin kesänä siellä käyneet, mutta isi sanoi, että ehkä sitten taas talvella.

Olin juuri saanut kirjeet kirjoitettua ja pohdiskelin, mitä seuraavaksi tekisin, kun isi tuli sanomaan, että telkkarista tulee Elvis-filmi Jailhouse Rock. Katsoimme sen yhdessä, minkä jälkeen kello olikin jo yhdeksän ja minun oli aika mennä nukkumaan. Isi luki minulle pätkän kirjaa ennen nukkumaanmenoani. Vaikka opin lukemaan jo kuuden vanhana, isi vieläkin yleensä lukee minulle luvun jostakin kirjasta iltaisin. Nyt on menossa Veikko Huovisen ”Hamsterit”, viime vuonna koko vuosi kului Seitsemän veljeksen parissa. Sitä en olisi itse saanut luettuakaan, sillä se on vanha nahkakantinen kirja, joka on painettu vanhoilla koukeroisilla kirjaimilla. Isilläkin oli välillä vaikeuksia sen lukemisessa.

Isin lähdettyä käperryin peittoni alle nukkumaan pieni pörröinen Miska-kissa vieressäni. Miska on neljä kuukautta vanha kissanpentu, jonka haimme äidin ja Eeron kanssa kotiin reilu viikko sitten. Miska sai nimensä Moskovan olympialaisten maskotin mukaan, sillä se näyttää minusta aivan Miska-karhulta. Se on mustanruskea ja pörröinen ja hurjan söpö! Miska tykkää nukkua kanssani ja minä tykkään painaa poskeni sen pehmoista turkkia vasten. Se on vielä hirveän pieni, mutta sitäkin suloisempi!

Minä olisin halunnut koiran, ja olen äidiltä koiraa pyytänytkin jo monta vuotta. Mumman pörröinen terrieri Stella on ollut ystäväni ihan pienestä saakka, sillä Stella on vuoden minua vanhempi ja olemme vähän niin kuin kasvaneet yhdessä. Vietin pienenä paljon aikaa mumman ja vaarin kanssa, kesäisin mökillä, talvisin heillä kotona. Mumman ja vaarin touhutessa aikuisten juttujaan, minä leikin aina Stellan kanssa. Heitin sille keppiä, kävimme yhdessä uimassa ja mumman ”kioskilla” hakemassa makupaloja ja mitä kaikkea!

Teimme mumman kanssa yhdessä paljon kaikkea ja monesti häntä luultiin äidiksenikin. Kerran kaupassa joku täti sanoi: ”Oletpas sinä kiltti äidillesi”, kun juoksin hakemaan voipaketin, jonka mumma oli unohtanut. Vaari on aina aika poissaoleva, mutta hänen kanssaan olen oppinut tekemään koivuvihtoja ja pajupillejä ja kaikenlaisia vuolutöitä, joita hän minulle opetti kesäisin, kun hänkin vielä vietti aikaa mökillä. Vaari ei ole enää pariin vuoteen tullut mökille kuin harvoin, vaikka on eläkkeellä. Olen kuullut aikuisten kuiskuttelevan, että vaari ei halua mökille, koska jää mieluummin kaupunkiin juomaan viinaa.

Ennen nukahtamistani silittelin Miskan turkkia ja mietin, että Miska on aivan yhtä ihana kuin Stellakin. Koira tai kissa, pörröinen ja pehmoinen ja rakastava. Mietin, olisimmeko ottaneet kissan jo aikaisemmin, jos olisin osannut sitä pyytää, sillä jostain syystä kun Eero kesällä keksi alkaa kinuta kissaa, ei kestänyt kauankaan, kun jo äiti päätti sellaisen meille hommata. Joten nyt meillä on Miska ja olen siihen aivan täysin rakastunut! Se on mitä suloisin pieni olento, joka viihtyy kyhnäämässä kyljessäni ja nukkuu sängyssäni.

En tiedä, johtuuko Miskan valinnasta vai äidin, että yhtäkkiä kaikki Miskan hoito on sysätty minun vastuulleni. Eero halusi kissan, äiti otti kissan, ja nyt minä olen vastuussa sen ruokkimisesta ja hiekkalaatikon päivittäisestä siivoamisesta. Miten tässä näin kävi? Miksi juuri minä? Ei sillä, en minä varsinaisesti valita, mutta voisi kai sitä hiekkalaatikkoa siivota joku muukin joskus?