Äiti, isi ja Eero tulivat aamunkoitteessa huoneeseeni aamupalatarjottimen ja synttärilahjojen kanssa laulaen ”Paljon onnea vaan”. Hieroin silmistäni unihiekat pois ja venyttelin unisena noustessani sängyssä istumaan, vaikka oikeasti olin jo hereillä. Keittiö on seinän toisella puolen, joten heräsin tänäänkin äidin ja Eeron kolisteluihin, mutta tietenkin leikin nukkuvaa vielä oveni avautuessa.

Eero kömpi sängylle viereeni ja yritti saada palaa leivästäni, mutta luovutti, kun äiti torui Eeroa lempeästi: ”Anna Lindan syödä oma paahtoleipänsä, sinun aamupalasi odottaa keittiössä” En halunnut jakaa paahtoleipääni hänen kanssaan, sillä siinä oli päällä appelsiinimarmeladia, jonka alle voi oli ihanasti sulanut. Juuri sellainen paahtoleipä, jollaisia mumman kanssa aina syömme mökillä kesäisin iltateen kanssa. Juuri sellainen, jota toivoin, kun äiti kysyi, mitä haluaisin synttäriaamupalallani.

Hörppäsin kuumaa kaakaotani ja aloin availla lahjojani. Sain kirjan ”Seikkailujen saari” sekä Marco Polo –pelin, jota halusin heti pelata isin kanssa. Eeron ja isin syödessä omaa aamupalaansa levitin pelin ruokapöydälle ja aloin lukea sääntöjä ääneen isille. Tietenkin Eerokin tahtoi mukaan, vaikkei vielä oikein osannutkaan itse pelata. Isi auttoi Eeroa, tai oikeastaan pelasi hänen puolestaan, mutta ei se haitannut. Peli oli meistä kaikista hauska! Minä voitin kerran, isi voitti kerran ja Eerokin voitti kerran. Tasapuolisesti. Annoimme isin kanssa Eeron voittaa viimeisen peli, sillä Eeroa alkoi jo kiukuttaa häviäminen.

Kerättyäni pelin pois vetäydyin oman huoneeni rauhaan kirjoittelemaan päiväkirjaani. Ensimmäinen kymmenlukuni tuli tänään täyteen. Jotenkin se tuntuu merkittävältä, vaikka toisaalta ihan samalta kuin mikä tahansa muukin syntymäpäivä. Äiti täytti kaksi vuotta sitten kolmekymmentä, muttei pitänyt mitään isoja juhlia. Vaarin kuusikymmenvuotisjuhlat sen sijaan olivat isot ja vieraita oli vaikka kuinka! Juhlissa oli myös kuvaaja, joka halusi ottaa kuvan minusta vaarin sylissä. Se olikin ensimmäinen kerta ikinä, kun vaarin sylissä istuin. Kuusikymentä. Kuusi kertaa enemmän kuin ikäni nyt. Hirveän paljon!

Eilen vietettiin kaverisynttäreitäni. Pääsimme koulusta jo yhdeltä, jolloin äiti ja Lauran mummi tulivat koululle ja veivät minut, Lauran, Miran, Jonnan, Anniinan, Mikon ja Janin Carrolsiin synttärijuhlintaan. Olisin toivonut McDonalds-synttäreitä, mutta äiti sanoi niiden olevan liian kalliit. Carrolsilla ei ole kaikkea samaa hauskaa kuin McDonaldsissa on – kruunua, kakkua ja omaa synttärihuonetta – mutta ihan kivat synttärit ne silti olivat. Istuimme kolmessa pöydässä ja söimme hampurilaiset ja ranskalaiset ja jätskit.

Niin, minulla oli kaverisynttärit, vaikkei minulla oikeastaan ole luokalla juurikaan kavereita. Minulla on aina ollut kaverisynttärit, vaikka minua kiusataan. Olen halunnut ne pitää, sillä en ole isille ja äidille kertonut mitään kiusaamisesta. Tulen sitä paitsi ihan hyvin toimeen monenkin meidän luokkalaisen kanssa, ainakin jos ei Sini ole paikalla. Sini on kaiken kiusaamiseni alku ja juuri ja useimmat pojat ja tytöt kyllä juttelevat kanssani, jos ei Sini ole lähettyvillä. Kukaan, Lauraa lukuun ottamatta, ei kuitenkaan halua olla oikeasti ystäväni. Lähes kaikki kääntävät selkänsä Sinin ollessa lähettyvillä.

Monesti, jos ei Laura ole koulussa tai olemme eri ryhmissä esimerkiksi käsitöissä tai kuviksessa, lyöttäydyn tyttöjen joukkoon kuitenkin. Jos Sini ei ole samassa ryhmässä, kaikki menee aika hyvin, mutta jos Sini on siinä, minun vain annetaan olla. Kukaan ei huomioi minua, minulle ei vastata, muttei minua yleensä poiskaan häädetä. Pojat käyttäytyvät aivan samoin. Esimerkiksi Janin kanssa olemme olleet ystäviä koulun ulkopuolella jo ensimmäisestä luokasta asti, sillä asuimme silloin samassa talossa ja leikimme pihalla yhdessä, mutta koulussa Janikaan ei puhu minulle. Janilta sain jopa ensimmäisen suukkoni, kun kerran kesällä leikimme pihalla tuijotusta. Tietenkin minua alkoi hymyilyttää silloin, ja hävisin!

Kotona kerron äidille ja isille koulusta ja koulukavereista ja kaikesta, mitä koulussa tunneilla ja välitunneilla tapahtuu, vaikken yleensä ole millään tavoin ollut osallisena tapahtumiin oikeasti. Saan kaiken kuulostamaan siltä, kuin minulla olisi hirveästi kavereita ja kaikki olisi hyvin. Joskus melkein uskon siihen itsekin. Todellisuus kuitenkin lyö kasvoihin joka päivä koulussa, kun olen yksinäinen ja hyljeksitty, jollei Laura ole paikalla. Vaikka olemmekin parhaat kaverit, emme mekään käsi kädessä jatkuvasti kulje.

Niinpä, kun äiti pari viikkoa sitten kysyi kaverisynttäreistä, valitsin ne muutamat, jotka vähiten minua kiusaavat, ja kutsuin heidät. Äiti lupasi maksaa Carrolls-synttärit kuudelle kaverille. Alun perin kutsuin Mikon sijaan Tommin, mutta hänellä olikin ylimääräiset lätkätreenit samaan aikaan. Tomminkin kanssa olemme kavereita koulun ulkopuolella. Talvella meillä oli lumipesusopimus: hän ei anna minulle lumipesuja enkä minä hänelle.

Kun Tommi ei päässytkään synttäreille, keräsin rohkeuteni ja kutsuin Mikon. Mikko on kaikkien tyttöjen kaveri ja oikeastaan melkein kaikilla synttäreillä mukana. Mikko on luokan söpöin poika ja melkein kaikki luokan tytöt ovat häneen lätkässä – paitsi Jonna ja Riina, jotka ovat ihastuneita Tommiin.  Mikko myös tietää sen hyvin itse. Lauran synttäreillä Mikko istui ainoana poikana tyttöjoukossa, joka leikki leikkiä ”kenen nimi sointuu parhaiten Mikon sukunimeen”.

Synttärijuhlat menivät oikein hyvin, vaikka vähän niitä jännitinkin. Istuin Lauraa vastapäätä, Mikko vieressäni. Pelkäsin koko ajan, että punastun, etenkin kun leikittiin rikkinäistä puhelinta ja Mikon piti kuiskata lause suoraan korvaani ja hänen sormensa koskettivat kättäni samalla. Hyvä kun edes ymmärsin, mitä hän sanoi, joten puhelin meni kohdallani todella rikki välillä! Yritin piilottaa hämmennykseni miten parhaiten taisin, sillä en halunnut äidin huomaavan mitään. Silti äiti tänään kyseli Mikosta vähän liiankin paljon tehdessäni äidin kanssa synttärikakkua illan sukulaisjuhlia varten.

Isin, minun ja Eeron pelatessa Marco Poloa, äiti leipoi keittiössä täytekakkupohjan, aleksanterileivoksia, pullia ja lihapiirakkaa, sillä illemmalla meille tuli koko joukko sukulaisia ja ystäväperheitä juhlimaan kymmenvuotista taivaltani. Kerättyäni pelin takaisin laatikkoonsa menin auttamaan äitiä keittiössä. Äidillä oli korvapuustien kääriminen kesken, ja keittiö tuoksui lihapiirakalta, joka paraikaa paistui uunissa. Aleksanterileivosten pohja oli pöydällä jäähtymässä. ”Aloitapa vaikka niistä aleksantereista. Levität vadelmahilloa pohjan toiselle puolikkaalle”, äiti opasti minua töihin.

Tein työtä käskettyä ja hillon levitettyäni nostin pohjan toisen puolen siihen päälle. Äiti sai lihapiirakan ulos uunista ja ensimmäisen pullapellillisen uuniin ja teimme yhdessä tomusokerista ja vedestä aleksantereille valkoisen kuorrutteen. Meillä ei ole elintarvikevärejä, niin että olisimme voineet värjätä kuorrutteen punaiseksi. ”Otahan sitten tämä veitsi”, äiti ojensi minulle suurta keittiöveistä, ”Opetan sinulle, miten leikataan kakkupohja.” Äidin tarkassa ohjauksessa leikkasin kakun kolmeksi kerrokseksi, jotka asettelin varovasti lautaselle odottamaan vuoroaan, kun aloimme kostuttaa ja lusikoida täytteitä alimmalle kerrokselle.

”Mikäs sen pojan nimi oli, joka sun vieressä eilen istui?” äiti kysyi ihan yhtäkkiä. Häkellyin niin että pudotin kermaa syliini. ”Se on Mikko”, yritin sanoa kuin se olisi minulle yhdentekevää, mutta äiti on äiti ja huomasi ääneni hienoisen värähdyksen, lusikan tärähdyksen kädessäni. ”Sehän oli ihan söpö poika. Ootko sä siihen ihastunut?” äiti uteli, äänessään jotain hivenen kiusoittelevaa, katseessaan jotain hivenen huvittunutta. Tunsin oloni hirveän kiusalliseksi, mutta myönsin kuitenkin: ”Joo, olen mä. Ollut jo jonkun aikaa. Mutta ei se musta välitä”, vastasin, katse tiukasti kakussa. Äiti alkoi kertoa omasta ihastuksestaan ikäisenäni ja huokaisin hetkeksi helpotuksesta, mutta liian aikaisin.

Asetellessani ranskanpastilleja kermalla kuorrutetun kakun reunoille, äiti palasi tarinoinnistaan Mikkoon. ”Mä huomasin, että se vähän kosketti sun kättä kun pelasitte sitä rikkinäistä puhelinta. Sulla taisi mennä pasmat ihan sekaisin?” Kohautin harteitani ja ynähdin jotakin. Äiti vielä yritti kysellä Mikon perheestä ja koulunkäynnistä ja kaikesta kuin olisin jo vähintäänkin kihloissa hänen kanssaan, kunnes kiukustuin: ”En minä tiedä, ja mitä väliäkään sillä on! Anna mun olla!” kivahdin ja lähdin keittiöstä. Kakku oli koristeltu, joten menin vaihtamaan vaatteitani.

Viiden maissa soi ovikello ja kaikki isovanhempani, serkkujen perheet, kummien perheet, ja mikä parasta, Anttilat ja Sallan perhe tulivat juhlimaan synttäreitäni. Salla, Anttilan Riikka, joka on minua neljä kuukautta vanhempi ja aina jaksaa minua siitä muistuttaa, ja minä juttelimme minun huoneessani pikkulasten leikkiessä Eeron huoneessa. Siellä kävikin melkoinen vilske, kun paikalla olivat Sami, Anni, Tuomas, Saku, Siiri ja Riikan pikkusisko Katri. Riikka on hyvä ystäväni Sallan ja Lauran ohella. Me juttelimme musiikista ja leikimme vähäsen Kaalitarhan Tenavilla, sillä sekä Sallalla että Riikalla oli myös omansa mukanaan.

Juhlat loppuivat aivan liian pian, mutta Salla onneksi sai jäädä vielä vähäksi aikaa meille. Pelasimme erän Marco Poloa, ja sitten olikin aika Sallan lähteä kotiin ja minunkin mennä iltapalalle ja laittautumaan nukkumaan.