Tänä vuonna täytän kymmenen vuotta!

Heräsin aamulla siihen, että Eero huusi huoneessaan ”Ööööö!”. Se ei ollut ensimmäinen kerta suinkaan. Eero tekee niin silloin, kun herää ennen minua ja kaipaa seuraa. En ymmärrä, miksei hän voi vain tulla herättämään minua nätisti. On aika ärsyttävää herätä siihen huutoon, mutta Eero on Eero, eikä minun auta kuin nousta ja mennä leikkimään hänen kanssaan ennen kuin koko talo herää ja isi nousee pahalla tuulella.

Useimmiten minua ei oikeastaan edes haittaa herätä leikkimään Eeron kanssa, vaikka mieluusti nukkuisinkin pitempään kuin hän antaa minun nukkua. Tänä aamuna en olisi kuitenkaan millään jaksanut. Olin valvonut yöllä vähän yli kahteentoista saakka, jotta ehdin nähdä ilotulitukset, joten minua olisi nukuttanut vielä ihan hirveästi kahdeksan aikaan aamulla. Ei siinä kuitenkaan mikään auttanut, joten kömmin sängystäni ja menin Eeron huoneeseen. Leikimme smurffeilla, kunnes äiti ja isi heräsivät yhdeksän jälkeen ja söimme aamupalaa.

Äiti kattaa viikonloppuaamuisin aamupalan halliin isolle ruokapöydällemme. Arkisin syömme keittiössä, mutta juhlina ja viikonloppuina ruokailemme hallissa ruokailutilassa. Tänään meillä oli aamupalapöydässä keitettyjä kananmunia, paahtoleipää, Tiikeri-muroja – niitä saa vain sunnuntaisin tai juhlapäivinä kuten tänään – keittokinkkuviipaleita ja Oltermanni-juustoa. Isi joi mustaa kahvia, mutta äiti, minä ja Eero joimme vain maitoa lasista. Äiti ei juo kahvia ollenkaan, eikä meidän perheessä kukaan juo teetä, joten vaikka minä olen tottunut sitä mumman kanssa juomaan, ei sitä kotona koskaan ole aamupalalla.

Aamupalan jälkeen kiipesimme Eeron kanssa lempipaikallemme ison astiakaapin päälle lukemaan. Eerokin otti sinne kirjan mukaansa, vaikkei vielä lukea osaakaan, mutta Eero osaa sen kirjan tarinan ulkoa ja kertoo sitä itselleen kuvia katsellessaan. Eero mumisi itsekseen siinä vieressäni, minun lukiessani Mio, poikani Mioa. Sain sen loppuun juuri ennen kuin isi avasi telkkarin Wienin konsertin katselua varten.

Uudenvuodenpäiväämme on aina kuulunut katsoa Wienin filharmonikkojen Uuden Vuoden konsertti. Eero ei millään malttanut olla aloillaan, mikä häiritsi vähän katsomistani, sillä olisin halunnut nauttia Straussin komeasta musiikista ja konsertin tunnelmasta ilman pikkuveljen jatkuvaa hyppimistä ja kommentointia. Kysyin isiltä, voisimmeko joskus mennä katsomaan sitä konserttia, mutta isi vastasi, että se on loppuunmyyty monta vuotta eteenpäin ja on hirveän kallis. ”Telkkarista sitä paitsi näet nuo tanssiesitykset, joita et näe konsertissa paikan päällä”, isi huomautti.

Eero meni välillä huoneeseensa leikkimään, jotta saimme isin kanssa katsoa rauhassa, äidin valmistellessa juhla-ateriaamme. Kun Radetzky-marssi viimein soi, ilmestyi Eero huoneestaan hyppien ja taputtaen marssin tahtiin. Se on Eeron lemppari siinä konsertissa, osittain siksi, että se muistuttaa Pelle Hermannin musiikkia, osittain siksi, että sen kapellimestarin hiukset hyppivät hauskasti hänen johtaessaan marssia. Minun mielestäni ne ballerinat ja tanssit ovat kyllä aivan hirveän hienoja. Olisi mahtavaa osata tanssia sillä tavalla! Olen äidiltä pyytänyt päästä tanssitunneille, mutta kuulemma sekin on liian kallista. Mitään en saa harrastaa, paitsi tylsää pianonsoittoa.

Konsertin jälkeen telkkarista tuli mäkihyppykisat kuten aina. Kannustin Jari Puikkosta ja ennen kaikkea Matti Nykästä. Hyvinhän niillä menikin! Nykänen voitti! Mietin, onko Tiina siellä katsomossa. Matin ja Tiinan rakkaustarina on minusta ehkä romanttisin ikinä! Mietin jälleen Mikkoa, ja kuinka kivaa olisi ollut katsella mäkihyppyä yhdessä hänen kanssaan. En kyllä tiedä, tykkääkö Mikko mäkihypystä, mutta miksei tykkäisi?

Mäkihypyn päätyttyä söimme äidin valmistaman uudenvuodenaterian. Tournedos-pihvit, ranskalaisia perunoita (ihan parasta, sillä niitä saa vain juhla-aterioilla!), keitettyä ruusukaalia (olen ehkä vähän outo, mutta pidän ruusukaalista) ja salaattia. Isi laittoi aterian ajaksi levysoittimeen Vivaldin Neljä vuodenaikaa, kuten yleensäkin kun aterioimme ruokailutilassa. Isin mielestä pop ja rock eivät sovi ruokamusiikiksi, mutta klassinen musiikki luo kuulemma rauhallisen ja juhlavan tunnelman.

Siihen ateriaan meidän rauhallinen ja juhlallinen tunnelmamme kuitenkin loppui. Jossain siinä pöydän siivoamisen lomassa, Vivaldin vielä soidessa, äiti ja isi saivat aikaan jälleen hirveän riidan. Eero piiloutui äidin hameen helmaan, minä yritin mennä isin avuksi ja lopettaa riidan. Se on aika turhaa, mutta aina minä yritän. He riitelevät melkein joka päivä ja se on hirveän ahdistavaa. Äiti sättii isiä aivan tarpeettomasti, tai minusta ainakin kuulostaa siltä, sillä isi on aina puolustuskannalla. Kerran, kun olin vain ehkä kolmen vanha, äiti huusi isille: ”Sä olet täysi pelle!” Minä kuulemma isiä puolustin, jo silloin, kuten usein nykyäänkin: ”Ei isi ole pelle, isillä on vaatteet päällä.” Ei mennyt ihan kohdilleen puolustus, mutta ainakin yritin, silloinkin.

Lopulta, äidin ja isin jo vaiettua, pakenin Sallalle kotini ahdistavaa ilmapiiriä. Katselimme ikkunasta kuuta, sillä se oli todella outo. Sen ympärillä oli sellainen vihreä sykkivä rengas. En tiedä, mikä minuun iski, mutta aloin sepittää Sallalle tarinaa siitä, miten silloin kun kuun ympärillä on sellainen rengas, se tarkoittaa, että silloin avaruusoliot tulevat kuusta maahan ja herättävät kaikki pehmoeläimet eloon. Sallalla on sellainen iso karhupehmo, Eeroakin suurempi, ja Sallaa alkoi pelottaa, että se herää yöllä henkiin. Sanoin, että varmaan herääkin! En tiedä, mikä minuun meni, mutta tuntui hyvältä pelotella Sallaa. Nyt minua vähän kaduttaa.

***

Pieniä lumihiutaleita tippui hiljaksiin päällemme ja luistinradan jäälle kuin taivaassa joku olisi kaatanut vahingossa kimallepurkin. Olimme Sallan kanssa ainoat luistelijat, vaikka päivä oli mitä parhain talvipäivä. Pakkasta oli muutama aste, aurinko oli pilkahdellut pilvien lomasta aiemmin päivällä, eikä tuulta ollut nimeksikään. Luistelimme kentän voimakkaiden valojen loisteessa, sillä päivä oli jo pimentynyt, vaikka kello oli vasta viisi.

Sirklasimme, harjoittelimme makkaroita, piruetteja ja jopa pieniä hyppyjä, joita liikkamaikka oli koulussa meidän luokalle opettanut. Opetin niitä Sallalle ja Salla puolestaan opetti minulle kuvioita, joita he olivat koulussa opetelleet. Välillä aloimme hippaa, mutta se oli aika tylsää kaksistaan. Luistella peräkanaa jäällä, vuoronperään karkuun ja perään. Olemme aika tasaväkiset luistelijat, yhtä nopeita ja taitavia kumpikin.

”Mennäänkö tuonne lumivallille istumaan vähäksi aikaa?” Salla kysyi, kun jälleen kerran olin ottanut hänet kiinni vain hetki sen jälkeen, kun hän oli saanut minut kiinni. Suostuin ilomielin, sillä minuakin alkoi jo vähän tympiä koko hippa ja muutenkin väsyttää luisteleminen. Sitä paitsi taskussani oli vielä puoli pussillista Jäähedelmä-karkkeja, joita en siinä luistellessa voinut syödä, sillä karkit ovat sellofaanikääreissä.

Luistelimme korkeimman kasan luokse ja kiipesimme vallia ylös luistinten terät lumeen upoten. Muotoilimme valliin rukkasillamme istuimet, melkein kuin kuopat, joissa oli mukava istuskella. Peppu tuntui vähän kylmältä toppahousuista huolimatta, mutta emme antaneet sen haitata. Istuimme vierekkäin vallissa Jäähedelmiä imeskellen; Sallalla oli samanlainen pussi kuin minullakin, sillä olimme käyneet yhdessä ostamassa ne aiemmin päivällä.

”Me ollaan vähän niin kuin valtaistuimilla tässä. Koko kenttä on meidän valtakuntaa”, sanoin Sallalle oltuamme hyvän tovin hiljaa, kumpikin omiin mietteisiinsä uppoutuneena. ”Totta! Ole sinä kuningas, minä olen kuningatar”, Salla ehdotti. Niin se menee aina. Minä olen kaikissa meidän leikeissämme aina mies, mutta ei se minua haittaa. Olen pitempi ja rotevampi, joten se on aika luontevaa. Salla on siro ja tyttömäinen, kun taas minä olen oikeastaan aika poikamainen lyhyine hiuksineni ja muutenkin.

Aloimme mielikuvitusleikin, jossa olimme kuningaspari valtaistuimillamme. Koristelimme istuintemme ympäristön ”jalokivillä”, työntämällä Jäähedelmä-karkkeja lumeen pystyyn, ilman kääreitä. Jäähedelmät ovat pitkulaisia parin senttimetrin pituisia kovia vähän läpikuultavia hedelmäkarkkeja, kuin pitkästä pyöreästä tangosta leikattuja pätkiä. Jos niitä imeskelee suussa, niitä voi hampailla vähän taivuttaa ilman että ne katkeavat. Jos niitä pureskelee, ne eivät mene muruiksi suussa, vaan muuttavat vain muotoaan.

Istuimme valliin rakentamissamme valtaistuimissa pitkään, muotoillen lumesta ympärillemme pöytiä ja torneja ja kaikenlaista, kunnes siinä oli liian kylmä istua. Kävimme välillä luistelemassa lisää, katsastamassa valtakuntaamme, ja palasimme valtaistuimillemme, kun jalat ja peppu tuntuivat jälleen lämpimiltä. Vähitellen kaikki Jäähedelmät, myös ne koristeiksi lumeen upotetut, tulivat syödyiksi ja meitä alkoi väsyttää. Laitoimme suojat luistimiin ja klompsuttelimme kotiin iltapalalle.