Kello on pian yksitoista illalla, mutta minua ei vielä nukuta. Ei minua vielä ole nukkumaan tosin komennettukaan, sillä on jouluaatto ja saan valvoa niin myöhään kuin haluan. Tulimme vähän aikaa sitten mummalta kotiin monen monta pussukkaa ja nyssäkkää mukanamme, kaikki täynnä vasta saatuja mummalla avattuja joululahjoja. Olen kai ollut tänä vuonna hirveän kiltti, sillä sain lahjoja ihan hirveän paljon. Ei sillä, että minä enää mihinkään joulupukkiin uskoisin edes – kävinhän suorastaan itse soittamassa naapurin ovikelloa ja kertomassa, että nyt saa pukki tulla.

Yksi monista joululahjoistani oli päiväkirja. Sen kannessa on kuva nallesta ja siinä on lukko ja kaikki! Ei ainakaan pikkuveli Eero pääse päiväkirjaani lukemaan, ei edes sitten, kun hän oppii lukemaan. Eero on vasta neljävuotias ja osaa kyllä kirjaimet, muttei vielä edes tavaa. Minä olen Linda Vuoma, olen yhdeksänvuotias ja osaan lukea oikein hyvin. Rakastan kirjoja ja lukemista! Rakastan myös kirjoittamista ja niinpä aionkin kirjoittaa päiväkirjaani joka päivä jotakin elämästäni.

Heräsin tänä aamuna aikaisin, onhan jouluaatto ja minua jännitti. Odotin innolla iltapäivän mummilaan menoa, sillä siellä saa aina ensimmäiset joululahjat. Isi kävi tapansa mukaan aamupäivällä luovuttamassa verta sen jälkeen kun olimme hakeneet joulukuusen kotiin. Me lapset koristelimme se äidin keitellessä riisipuuroa. Puuron vielä hautuessa, isin jo palattua verenluovutuksesta katsoimme telkkarista joulurauhan julistuksen, kuten joka joulu. ”Jonain jouluna vielä vien teidät tuonne paikan päälle,” sanoi isi julistuksen loputtua, kuten hän aina sanoo.

Joulurauhan julistuksen jälkeen oli vielä aivan liikaa aikaa ennen kuin lähdimme mummilaan. Yritin saada ajatukseni pysymään kurissa lukemalla kirjaa lempipaikallani isossa nojatuolissamme. Huomasin kuitenkin tuijottavani vain yhtä ja samaa kirjan sivua, sillä mietteeni lensivät kauas pois, meidän luokan Mikon luokse. Mikko on ihan hirveän söpö poika! Ei hän minusta tykkää, ei minusta oikein tykkää meidän luokalla kukaan muu kuin Laura. Laura ei välitä siitä, että muut kiusaavat minua, mutta minä tykkään Mikosta enkä voi sille mitään.

Minä olen haaveksija, päiväuneksija. Saatan vaipua päiväuniini helposti pitkiksi ajoiksi, sulkien koko muun maailman ulkopuolelle. Juuri nyt haaveni keskiössä on Mikko. Haaveilen, että Mikko olisi poikaystäväni ja haistattaisi pitkät kaikille kiusaajilleni. Kehittelen päässäni aina kaikenlaisia skenaarioita ja tarinoita siitä, miten teemme Mikon kanssa yhdessä niitä juttuja, joita oikeastikin teen. Ehkä haaveilenkin juuri siksi, ettei minulla oikeasti ole montakaan ystävää. En tunne oloani niin yksinäiseksi, kun mielikuvitus-Mikko on kanssani.

Paras ystäväni tässä koko maailmassa on Salla, joka käy eri koulua kuin minä. Salla asuu samassa talossa kuin me ja vietämme paljon aikaa yhdessä. Olemme Sallan kanssa olleet parhaita kavereita siitä saakka, kun olimme neljävuotiaina samalla puistotädillä ja meidän äidit olivat sopineet lounasvuoroista. Söimme joka päivä yhdessä äitien ruokkiessa meidät vuoropäivin. Silloin asuimme eri taloissa, mutta vuosi sitten muutimme tänne ja olin pakahtua ilosta. On huippua asua parhaan ystävän kanssa samassa talossa, kun ei talvellakaan tarvitse edes laittaa kenkiä ja takkia päälle mennäkseen toisen luo kylään!

Kolmen aikaan iltapäivästä lähdimme viimein mummilaan, vain korttelin päähän kodistamme.  Enoni Eeliksen perhe oli jo siellä saapuessamme: vaimo Marjukka ja serkkumme Saku ja Siiri. Saku ja Eero ovat melkein saman ikäiset ja hyvät kaverukset. Siiri on Sakua kaksi vuotta nuorempi, joten minulle ei serkuistani paljon ole seuraa. Olen aina vähän yksinäinen susi serkkujenikin kanssa, mutta onneksi ukin kanssa on mukava jutella. Mummi sairastaa syöpää, eikä ihan hirveästi jaksa meidän lasten touhuamista, mutta on aina iloinen, kun tulemme kylään.

Mummilassa joimme kahvit ja mehut prinsessakakun kanssa ja saimme ensimmäiset joululahjat. Paras lahjani siellä oli valkoinen hevonen, jolla on sateenkaariharja. Olin toivonut sitä todella kovasti ja riemastuin suuresti, kun se löytyi ukin ja mummin paketista. Nimesin hevosen Fjalariksi, Veljeni Leijonamielen Joonatanin hevosen mukaan. Veljeni Leijonamieli on tällä hetkellä lempikirjani. Olen lukenut sen jo kolme kertaa.

Mummilasta lähdimme isin kanssa käymään mumman isän ja äidin haudalla. Isoisovanhempani kuolivat jo ennen minun syntymääni. En muista milloin isoukkini kuoli, mutta isomummini kuoli viisi vuotta ennen syntymääni, lähes päivälleen. Käymme heidän haudallaan joka joulu. Useimmiten äiti ja Eero ovat tulleet mukaan, mutta tänään äiti sanoi, että oli liian kylmä mennä haudalle, sillä Eero oli nuhainen. Ei se mitään, sillä meillä oli isin kanssa kivaa kaksistaan. Kuuntelimme autossa radiosta joululauluja ja juttelimme niitä ja näitä.

Haudalta palattuamme haimme äidin ja Eeron mummilasta ja menimme mumman ja vaarin luokse jouluaterialle ja aattoillan viettoon, kuten joka joulu. Sinne saapuivat myös Pertin, isän veljen perhe: Pertin vaimo Leena ja toiset serkkumme Anni ja Tuomas. Anni on vuoden Eeroa vanhempi, Tuomas vuoden Eeroa nuorempi ja he leikkivät yleensä yhdessä, minun nököttäessäni jossain nurkassa lukemassa, jollen juttele vaarin kanssa tai auta mummaa keittiössä. On harmi, ettei minulla ole yhtään ikäistäni serkkua.

Mumman ja vaarin luo saapuessamme mummalla oli vielä täysi tohina päällä keittiössä. Leena autteli minkä kerkesi ja isi patisti minutkin kattamaan pöytää Leenan ja mumman avuksi. Oikeasti pöytä oli kauniisti katettu valmiiksi: jokaisella paikalla oli pääruokalautanen ja alkuruokalautanen aseteltuina, samoin hopeiset haarukat ja veitset pää- ja alkuruualle. Lautasten välissä oli ohut pitsiliina ja alkuruokalautasen päällä nimikoitu tonttu, jonka alta jokainen pöytään istuessaan löytää pienen joululahjan. Pöydän keskellä seisoi kaksi tyhjää tonttua, mumman vanhempien nimet taskuissaan. Ne ovat aika eri näköiset kuin Annin, Eeron ja Tuomaksen vain muutaman vuoden vanhat tontut.

Minun ei siis tarvinnut suinkaan kattaa pöytää, vaan kantaa keittiöstä ruoka-astioita. Rosollilautanen, graavilohitarjotin, kulhollinen höyryäviä keitettyjä perunoita joiden päällä oli tilliä, leipätarjotin, mätiä, silputtua sipulia ja smetanaa. Graavilohi on minusta kaikkein paras jouluruoka! Kahden vanhana en kuulemma muuta joulupöydässä suostunut syömäänkään. Nykyään syön sentään kinkkuakin ja vähän laatikoitakin. Porkkanalaatikosta en pidä, mutta lanttulaatikko, imelletty perunalaatikko ja mumman maa-artisokkalaatikko ovat hyviä.

Kun pöytä oli valmis ruokailijoita varten viritin pianon päällä seisovan joulupukkikoristeen kilistämään kulkusta kädessään. Tuo joulupukki on kutsunut perheen joulupöytään kai jo isin lapsuudessa. Nuoremmat lapset jättivät leikkinsä kesken ja riensivät etsimään oman tonttunsa. Aikuiset tulivat vähän rauhallisemmin perässä ja auttoivat lapsia istumaan oikeille paikoilleen. Vanhimpana lapsena sain jälleen lukea jouluevankeliumin ennen ruokailua, ja sen jälkeen lauloimme Enkeli taivaan. Eero ja Tuomas kiemurtelivat tuoleissaan malttamattomina, mutta Anni oli oppinut laulun päiväkodissa ja lauloi mukana.

Aterian jälkeen vaari säesti pianolla, ja me lauloimme ja leikimme erinäisiä joululauluja. Joulupukki – se naapurin setä, jolle minä kävin ilmoittamassa, että hän voi jo tulla – soitti ovikelloa kahdeksan aikaan. Eeroa ja serkkujani vähän jännitti joulupukin kohtaaminen ja minä leikin heidän mukanaan innostunutta. Lauloimme joulupukille ja mumma antoi hänelle lasin glögiä pari piparia. Joulupukin lähdettyä jaettiin lahjat. Minä ja mumma luimme lahjakorteista runoja ja ”pikkutontut” Eero, Anni ja Tuomas veivät paketit omistajilleen.

Sain mummalla monta toivomaani lahjaa. Sain Wilpurin, jonka mahassa lukee ”You’re the best”, uuden repun, ja Kaalitarhan Tenavan, jonka nimi on Sipi ja sillä on oikein syntymätodistuskin! Äiti sanoi, että olen liian vanha leikkimään nukeilla, mutta toivoin silti Kaalitarhan Tenavaa, sillä se on enemmän kuin nukke! Sain myös kaksi paria villasukkia ja mumman kutoman villapuseron. Pusero on hurjan kivan näköinen: se on sininen ja liila ja siinä on valkoinen hevosen pää, jolla on langoista tehty harja. Selkäpuolella on sama pää toiselta sivulta katsottuna, ilman harjaa. Rakastan hevosia ja haluaisin ratsastaa, mutta äiti sanoo, ettei meillä ole siihen varaa.

Haluaisin myös oman koiran, muttei äiti ole suostunut siihenkään. Onneksi mummalla on koira, Stella, jonka kanssa saan leikkiä aina kun olen mummalla ja mumman kanssa mökillä. Stella on paras ystäväni Sallan ja Lauran lisäksi, tai ehkä parempikin ystävä. Stellalle voin kertoa kaikki salaisuuteni, eikä hän milloinkaan kerro niitä eteenpäin. Stella on aina valmis leikkimään tai vaikka ihan vain makoilemaan vierekkäin. Stellaa voin aina halata, kun tuntuu yksinäiseltä.