maanantai, 4. lokakuu 2021

Luku 21 - Sininen Enkeli

Äiti istuu jälleen sohvalla ja huokailee. ”Oliko kiva risteily?” erehdyin kysymään äidiltä, kun tulin koulusta ja löysin äidin kotoa, vastikään risteilyltä palanneena. ”Oli, ihana! Tanssin koko illan ja suukottelinkin vähän kahden miehen kanssa”, äiti kertoi. ”Kahden miehen kanssa?” toistin, kun en osannut muutakaan sanoa. ”Kahden miehen. Tanssin heidän kummankin kanssa ja tulivat ihan iholle, ja sitten vähän suukoteltiin”, äiti huokaisi. ”Timon?” kysyin, jotain kysyäkseni. ”Ei Timon. Olisin kyllä halunnut… sänkyynkin, mutta Timo ei ollut kiinnostunut minusta enää”, äiti harmitteli.

Yritin haistaa äidin hengitystä, sillä aloin epäillä, että äiti oli juonut risteilyllä muutakin kuin niitä hehkuttamiaan alkoholittomia coctaileja! Äiti jatkoi kertomustaan tanssimisestaan ja suukoistaan ja miehistä ja toisen seksikkäästä äänestä ja ehdotteluista, jotka äiti oli – onneksi – lopulta tyrmännyt. Ei minun kauan tarvinnut arvuutellakaan, kun äiti ihan kysymättä kertoi: ”Join minäkin siellä muutaman drinkin, Sinisiä Enkeleitä ja vähän Bailey’siä. Ne on makeita ja herkullisia juomia!”

Äiti menetti siinä hetkessä luottamukseni ihan kokonaan! Alkoholia ja vieraita miehiä ja suukottelua tanssilattialla ja seksihaaveita ja… ties vaikka mitä! En siedä alkoholin juontia ollenkaan ja olen ollut hirveän onnellinen siitä, etteivät isi ja äiti juo – tai siis äitikään ei tähän asti ole juonut. Riittää, että vaari juo senkin edestä.

”Toin yhden pullon Bailey’siä kotiin”, ilmoitti äiti ja nosti pullon vieressään lattialla lojuneesta laukustaan, ”niin voin välillä juoda sitä pikkuisen ja tarjota ystävilleni. Kuten Pipselle tänä iltana, kun se tulee käymään.” Silmäni tuntuivat lautasen kokoisilta kun tuijotin pulloa äidin kädessä. Ensimmäinen viinapullo ikinä meidän kotonamme! Olen saanut trauman!

Äidin risteilytarinat risteilivät mielessäni niin etten ollut saada läksyjäni tehtyä. Säpsähdin ajatuksistani ovikellon soidessa. Hyppäsin tuolistani avaamaan oven Pipsalle, joka seisoi oven takana odottamassa. Tapasin Pipsan ensimmäistä kertaa ehkä kuukausi sitten, kun törmäsimme häneen äidin kanssa kirjakaupassa. Pipsa oli äidin paras ystävä kouluaikaan, mutta joskus lukion aikoihin äiti alkoi kulkea enemmän Elinan kanssa ja Pipsa jäi taka-alalle. Kirjakaupassa kohdattuaan Pipsa ja äiti päättivät lämmitellä vanhan ystävyytensä ja siitä lähtien he ovat jatkuvasti puhuneet puhelimessa ja tavanneet monta kertaa viikossa.

”Äiti, Pipsa on täällä!” huusin ja kehotin Pipsaa tulemaan sisälle. Käännyin palatakseni huoneeseeni, mutta äiti pysäytti minut komentamalla keittämään teetä. Oman huoneeni sijasta kävelinkin keittiöön, mitään sanomatta, ja laitoin teeveden kiehumaan. Asettelin tarjottimelle kaksi teemukia, lusikat, ja teepusseja ja pienen kupin käytettyjä pusseja varten. Veden kiehahdettua kaadoin vettä mukeihin ja kannoin tarjottimen äidille ja Pipsalle olohuoneeseen.

”Tuopas vielä pari pientä lasia”, pyysi äiti, kun asettelin teemukeja olohuoneen pöydälle hänen ja Pipsan eteen. Nostin tarjottimen pystyyn pöydän jalkaa vasten ja palasin keittiöön. ”Ja unohdit servetit!” kuului äidin huuto takaani. Niinpä tietenkin. Kaivoin servetit laatikosta ja pienet juomalasit kaapista ja kiikutin ne olkkariin. Äiti otti lasit minulta ja narautti Bailey’s-pullon korkin auki. ”Haluatko sä, Linda, maistaa tätä vähäsen?” kysyi äiti kaataessaan vaaleanruskeaa kermalikööriä laseihin.

Äiti ojensi lasiaan minulle ennen kuin sain edes vastattua mitään. Nuuhkaisin juomaa, eikä se haissut pahalta, mutta ojensin sen silti takaisin maistamatta, nenääni nyrpistäen. ”En halua maistella mitään viinoja”, sanoin ja käännyin jälleen lähteäkseni viimein takaisin huoneeseeni lukemaan. Äiti kuitenkin pysäytti minut jälleen! ”Jää hetkeks meidän seuraan. Hae vaikka itselleskin teetä”, äiti vaati ja istahdin sohvan käsinojalle ilman teetä. En halunnut jäädä siihen pitkäksi aikaa.

”Mitäpä Nyppylätönölle kuuluu?” kysyi äiti istahdettuani. Menin ihan hämilleni, mutta sain ärähdettyä: ”Se on Mäkitorppa eikä mikään Nyppylätönö!” ”Niin niin, Nyppylätönö. Ootko nähnyt sitä koulussa viime aikoina?”, äiti kysyi kiusoittelevasti ja jatkoi Pipsaan päin kääntyen, ”Lindalla on neljä vuotta vanhempi ihastus, jolla on vaaleat hiukset ja ruskeat silmät ja pelaa lätkää ja se on Lindan mielestä ihaana!” selvitti äiti Pipsalle tavalla, joka sai ihoni näppylöille. ”Se on Iiro ja tietenkin, joka päivä”, kivahdin ja poistuin äidin peräänhuutelusta välittämättä.

Huoneeseeni päästyäni paiskasin oven kiinni perässäni ja lysähdin sängylle itkemään. Kirosin sen päivän, jolloin äidille Iirosta kerroin. Siitä lähtien äiti on kutsunut Iiroa Nyppylätönöksi ja kysellyt ja kiusoitellut minua, ja jo se tuntuu hirveän pahalta, tunteideni riepottelulta. Tämä oli kuitenkin jo kaiken huippu, revitellä ihastustani sillä tavoin ystävälleen! Minua suututti ja harmitti, hävetti ja nolotti ja itketti. Minun ihastukseni, minun tunteeni. Revitty, häpäisty!

Avasin kesken olevan kirjani ”Kun ruusu puhkeaa”, mutta aivoni eivät suostuneet lukemaan. Tuijotin sivua mitään näkemättä, ajatusteni palatessa äitiin ja Pipsaan ja lopulta Iiroon. Näen hänet koulussa melkein joka päivä jossain vaiheessa. Useimmiten lounaalla ruokalassa, joskus käytävälläkin. Tänään ollessani matkalla kuoroon, Iiro tuli portaissa vastaan ja melkein kompastuin omiin jalkoihini. Iiro on niin ihana! Suklaiset silmät ja niin suloinen hymy! Ja Iiro hymyili minulle portaissa, tai ehkä naurahti, kun kompuroin ja tartuin kaiteeseen. Yhtä kaikki, Iiro huomasi minut!

maanantai, 4. lokakuu 2021

Luku 20 - Läp läp läp

Kelly on bitch. Halpamainen akka! Eilisessä SkyWayn jaksossa Kellyn naapuri kertoi olevansa lähdössä Amerikkaan ja haluavansa Kellyn lähtevän kanssaan. ”Kelly, rakastan sinua! Tule kanssani!” naapuri pyysi. ”Olen Simonille selityksen velkaa. Odotathan minua pari päivää?” Kelly suostui pyyntöön. Olin aivan pöyristynyt! Jos olisin Kelly, olisin vastannut: ”Haista home! Saat painua Amerikkaan ihan itsekses! Kehtaatkin ehdotella tuollaista, kun tiedät mun olevan Simonin kanssa!”

SkyWays on tietenkin vain saippuasarja, mutta on ihmiset halpamaisia ja pettureita oikestikin. Ihan minun omassa perheessänikin, omat vanhempanikin. Äiti tuli eilen Tampereelta työmatkalta huokaillen jonkun siellä tapaamansa miehen perään. ”Tiedätkös, että isälläsi on suhde työkaverinsa kanssa. Mä haluaisin suhteen Timon kanssa. Leevi asuu Tampereen pohjoispuolella, ja se on vähän liian kaukana. Mut oli se kyllä ihana mies”, huokaisi äiti unelmoivin silmin.

Minun teki niin pahaa, että oli pakko katsoa pois. Olisin halunnut mennä huoneeseeni ja unohtaa äidin sanat, mutta jäin paikalleni ja sanat jäivät kaikumaan päähäni. Äiti olisi vain seurannut minua huoneeseeni, sillä hän oli ”juttelutuulella”, kuten hän itse asian ilmaisi.

Äiti tuijotteli hetken kaukaisuuteen, kunnes vaihtoi aihetta ihan yhtäkkiä. ”Muistatko, Linda, vielä Annemarin talousosastolta? Tapasit hänet Minnan häissä viime syksynä”, äiti katsoi minuun kysyvästi. ”Hämärästi. En oikeestaan”, vastasin. ”Annemari oli se keski-ikäinen blondi nainen, jolla oli päällään sinikukallinen mekko”, äiti yritti herätellä muistiani. Ravistin päätäni, sillä minulla ei ollut mitään mielikuvaa mistään sinikukkamekkoblondista.

”No, ei se haittaa. Kumminkin, Annemari teki itsemurhan pari viikkoa sitten, hirttäytyi omassa keittiössään. Sen 15-vuotias poika tuli koulusta kotiin ja löysi äitinsä roikkumasta köydestä kuolleena”, äiti kertoi minulle syvä paheksunta äänessään. ”Miksi?” sain henkäistyä, vaikken ollut varma halusinko tietää. ”Annemarilla oli alkoholiongelma, jonka vuoksi se sai potkut töistä kuukausi sitten. Se ei kestänyt sitä,” äiti selitti auliisti, ”ja nyt sen poika joutuu koulukotiin, koska sen isä häipyi jo vuosia sitten.”

Sydämeni oli jo jähmettynyt kauhusta. Tapahtuma ei mitenkään koskettanut minua – tuntemattomia ihmisiä – mutta tragedia sai minut värisemään. Yritin kuvitella, miltä tuntuisi tulla koulusta ja luulla menevänsä vain keittiöön tekemään voileipää, kuten joka päivä, ja löytää äiti hirsipuusta keskeltä keittiötä. Ajatus ei yltänyt mihinkään, en kyennyt käsittämään koko kauheutta. Mieleni ei suostunut käsittelemään sitä. En osannut sanoa enää mitään. ”Tule auttamaan pizzan teossa”, sanoi äiti ja nousi sohvalta. Seurasin häntä keittiöön kuin zombi.

Viime yönä näinkin sitten unia Kellystä ja Simonista ja äidistä ja hirttäytymisestä. Unessa äiti kysyi minulta: ”Tiedätkö sä, Linda, mitä on oikea hirttäytyminen?” Näytin äidille käsilläni omalla kaulallani, mitä tapahtuu, kun ihminen hirttäytyy. Tönäisin siinä prosessissa aataminomenani sijoiltaa ja kirkaisin. Heräsin omaan huutooni, sydämeni hakatessa tuhatta ja sataa. Kokeilin kaulaani ja huokaisin helpotuksesta, kun aataminomenani oli kiltisti sijoillaan. Kello oli jo vähän päälle kuusi, joten en edes yrittänyt nukahtaa uudelleen, vaan avasin kirjani ja luin kunnes oli aika nousta ja lähteä kouluun.

Tänään olen ollut koko päivän allapäin. Minua vaivaa Annemarin pojan kohtalo, mieleni yrittää yhä ymmärtää, miltä hänestä on tuntunut ja tuntuu. Vielä enemmän minua kuitenkin häiritsee äidin huokailut vieraiden miesten perään. Häiritsee minua isinkin suhde. Ja Kelly ja Simon. Haluaisin usko kestävään rakkauteen, mutta kaikki ympärilläni väittää toisin. SkyWaysissa ei kukaan ole ollut saman ihmisen kanssa puolta vuotta pitempään. Oikeassa elämässä avioliitot näyttävät pysyvän, mutta ihmiset niissä pettävät toisiaan. Äiti, isi, mumma ja vaari, ja kuulinpa äidin ja Eeliksen kuiskivan jotain sen suuntaista mummin ja ukinkin elämästä. Masentaa!

Eikä asiaa auta yhtään se, että koulussa on aina vaan yhtä kamalaa. Oikeudenkäyntijutut ovat taakse jäänyttä elämää, samoin onneksi Lassin leffahuutelut, viimeinkin, mutta muuten kaikki on ahdistavaa ja kamalaa. Olen luokkalaisilleni kuin ilmaa. Edes Miraa, Anniinaa ja Riinaa en voi varsin kutsua kavereikseni, vaikka toisinaan heidän kanssaan olenkin. Meillä ei vaan ole oikein mitään yhteistä, ei mitään mistä jutella.

Viidennellä tunnilla meillä oli bilsaa ja saimme kokeet takaisin. Opettaja luki ääneen jokaisen yli ysin arvosanan ja kaikki muut saivat raivokkaat aplodit paitsi minun kymppi-miinukseni. Muutama tyyppi luokassa taputti laiskasti ”läp läp läp” ja häpesin opettajan edessä koetta hakiessani niin että toivoin lattian minut nielaisevan. Jotenkin pystyn elämään sen kanssa, etten ole suosittu, että olen suorastaan hyljeksitty, jos ei sitä kukaan ulkopuolinen näe. Opettajan edessä tunsin oman kurjuuteni intensiivisemmin kuin koskaan.

Kävin koulun jälkeen lähibaarissa ostamassa muutamalla markalla karkkia. Kotona jäin siitä heti kiinni, sillä äiti olikin kotona tullessani koulusta. Hän haistoi karkin hengityksestäni heti ja sain hirveän läksytyksen. Äiti on kieltänyt minulta herkkujen ostamisen koulun jälkeen. Elantoon hän on asettanut minulle herkkujenostokiellon, joten en enää voi hakea sieltä munkkeja tai karkkia koulun jälkeen.

Äidin läksytyksen jälkeen olin entistä masentuneempi, mutta kun sain postin käsiini, tulin vähän paremmalle mielelle, sillä minua odotti pöydälläni Suosikki, Aku Ankka sekä kirjeet Outilta ja Hannalta. Luin lehdet ja kirjeet ja kirjoitin heti takaisin Outille ja Hannalle.

Laitoin kirjeet reppuni päälle odottamaan postitusta, tein läksyt ja luin sen jälkeen loppuun kirjan ”Kotikunnaan Rilla”. Voi että olen surullinen Anna-kirjojen Rilla Blythenkin takia! Rillan rakkain veli kuoli ensimmäisessä maailmansodassa. Itkin lukiessani niin, etten välillä edes nähnyt tekstiä ja piti pysähtyä kuivaamaan silmiä. Tänään on ollut aika surullinen päivä monella tapaa.

Pienen lohdutuksen päivääni toi Eeliksen puhelu illalla. ”Vieläkös sä haluaisit oppia laskettelemaan?” kysyi Eelis minulta kun olin vastannut puhelimeen. ”Joo-o”, vastastin vähän varovasti. ”Ajateltiin Marjukan kanssa, että voitaisiin viedä sut ens lauantaina Messilään ja opettaa. Etukäteissynttärilahjaksi jos vaan äitisi antaa luvan”, Eelis ehdotti. ”Jee! Kiitos!” kiljuin puhelimeen ja huusin heti äidille, ”Äiti! Äiti! Eelis ja Marjukka vie mut laskettelemaan lauantaina! Onhan se okei?”

Äiti tuli keittiöstä kättään ojentaen: ”Annahan se luuri mulle.” Ojensin puhelimen äidille ja kävelin levottomasti edestakaisin äidin selvittäessä Eelikseltä, mikä tämä laskettelujuttu oli. Lopulta äiti suostui päästämään minut rinteeseen, kunhan olin vakuuttanut ymmätäväni, ettei se tarkoita sitä, että jatkossakin pääsen. Se on yhä liian kallista.

***

”…paljon onneeaa, Linda! Paljon onnea vaan!” lauloivat äiti, isi ja Eero kuorossa tullessaan huoneeseeni puoli seitsemältä aamulla. Kelloni oli juuri soinut, joten olin jo hereillä, mutta vain vaivoin. Tarjottimella oli lasi mehua, paahtoleipä ja jugurtti. Söin aamupalani availlessani pakettejani, joista paljastui Koululaisen jatkotilaus, magee musta college-pusero, jossa on hopeinen Manhattanin horisontin kuva, sekä tietenkin yksi kirjakin, Ruohometsän kansa.

Miska kurkotteli juustoa leivältäni, mutta työnsin sen pään lempeästi pois ja silittelin sen turkkia mutustaessani viimeiset palat leivästäni. Äiti, isi ja Eero olivat jo lähteneet huoneestani omiin aamupuuhiinsa. Venyttelin ja nousin pukemaan päälleni ja valmistatutumaan kouluun lähtöön minäkin. Repussani minulla oli pussillinen Fazerin Parhaita, sillä vaikka luokkalaiseni ovat minulle ikäviä, en voi mennä synttärinäni kouluun ilman karkkia!

Merja laittoi karkit kulhoon lounaan jälkeen ja ne katosivat parissa minuutissa parempiin suihin. Jäljelle jäi vain se yksi punakääreinen, josta kukaan ei tykkää. Mira, Riina ja Anniina tulivat luokseni karkkeineen onnittelemaan, mutta muut eivät sanoneet mitään. Ei sillä, en minä odottanutkaan. Mira, Anniina ja Riina ovat koko lailla ainoat, jotka kanssani ikinä juttelevat koulussa muutenkaan. Tommi ja Jani kyllä koulun ulkopuolella, mutta hekään eivät halua tulla nähdyksi kanssani koulussa.

Tommi, Jani, Mira, Anniina ja Riina olivatkin ainoat, jotka kutsuin kaverisynttäreilleni viime lauantaina. Äiti kattoi meille pöytään sipsejä, karkkeja, jäätelökakun sekä coctail-tikkuja, joihin oli seivästetty juustopaloja, prinssinnakkeja, kurkunpaloja ja vihreitä viininrypäleitä. Väkertelin tikkuja äidin kanssa aamupäivällä ison tarjottimellisen. Jäätelökakku oli kaksi trio-jäätelöpalikkaan vierekkäin, kermalla ja karkeilla koristeltuna.

Meillä oli ihan hauskaa, mutta silti illalla oli kivempaa, kun Salla ja Riikka tulivat perhesynttäreilleni. Nämä olivat ensimmäiset juhlat ilman mummia, ja ukki näytti välillä hieman orvolta istuessaan yksinään sohvan nurkassa. Menin juttelemaan ukin kanssa ja hänen ilmeensä kirkastui vähäksi aikaa. Enimmäkseen kuitenkin vietin aikaa Riikan ja Sallan kanssa huoneessani puhumassa elokuvista ja näyttelijöistä.

Synttärijuhlistani on jo neljä päivää, mutta viimein tänään täytin virallisesti kaksitoista. Aamun aamupalatarjoilua ja koulun karkkitarjoilua lukuun ottamatta päivä oli aivan tavallinen koulupäivä. Masentava ja ankea, vaikka aurinko paistoi. Eikä ilta kotona ollut kovin kummoinen sekään, sillä äiti lähti tänään taas työmatkalle, Ruotsin laivalle risteilylle. Eihän siellä töitä tehdä, vaikka äiti sinne lähteekin ”edustamaan”, kuten hän itse sanoi. Parasta päivässä oli synttärilahjaksi saamani sininen kamera.

Iskä paistoi meille päivälliseksi nakkeja ja ranskalaisia, minkä jälkeen katsoin hänen kanssaan kotimaisen elokuvan ”Mies, joka tiesi liikaa”, vuodelta 1975. Se oli muka hauska komedia, mutten siitä ihmeemmin pitänyt. Iskä tykkää kotimaisista elokuvista, joten niitä hänen kanssaan usein katson, mutta eniten pidän ihan uusista Spede- ja Uuno-elokuvista, sekä oikein vanhoista, joissa on Ansa Ikonen, Tauno Palo ja Regina Linnanheimo. Sellaisista elokuvista kuin vaikkapa Katupeilin takana, Syntipukki, Vaimoke ja Hilmanpäivät.

maanantai, 4. lokakuu 2021

Luku 19 - Mummi on poissa

”Linda. Sulla ei enää ole mummia eikä mulla äitiä”, sanoi äiti istahtaessaan sängylleni juuri herättyäni. Kello oli puoli seitsemän ja kelloni oli soinut vain hetkeä aiemmin. Hieroin vielä unihiekkoja silmistäni, kun äiti avasi huoneeni oven tullakseen kertomaan minulle uutisen. Äiti niisti äänekkäästi nenäliinaansa ja sulki hetkeksi itkusta punaiset silmänsä.

”Tulin tunti sitten kotiin sairaalasta. He soittivat sieltä puoli neljän aikaan, että mummi ei elä enää pitkään, loppu on käsillä. Lähdin heti sairaalaan, missä mummi ei enää ollut tajuissaankaan, mutta istuin hänen vieressään pidellen häntä kädestä kiinni. Kerroin mutsille, miten paljon häntä rakastan ja miten paljon mun tulee häntä ikävä”, äiti kertoi yöllisestä kokemuksestaan.

”Monelta mummi sitten kuoli?” kysyin, kun en oikein mitään muutakaan osannut sanoa. ”Vähän jälkeen viiden tunsin kuinka mummin sydän lakkasi lyömästä. Istuin mummin vieressä vielä melkein tunnin. Eelis toi ukin sinne käymään myös. Lähdettiin vasta, kun lähtivät kärräämään mummia ruumiinavaukseen”, äiti tyrskähti itkemään, ja minä yritin kutistua kasaan, sillä en tiennyt miten äitiä lohduttaisin. Jotenkin äidin itku tuntui melkein pelottavalta, mutta lopulta pöngersin peiton alta istumaan ja kiersin käteni äidin ympärille. Äiti rutisti minua takaisin niin että happi oli loppua.

Rauhoituttuaan hieman äiti päästi minusta irti ja hivuttauduin vähän kauemmas. ”Mä en mene tänään töihin, mutta sä voit mennä kouluun kyllä, jos haluat”, äiti sanoi. Minulle ei ollut pälkähtänyt päähänikään, että mummin kuolema jollain tapaa olisi vaikuttanut kouluun menooni. Eihän mummin elämäkään ollut siihen millään tavoin liittynyt. En sitä paitsi osannut kunnolla tunteakaan mitään, en surua, en ikävää, en mitään, ja tunsin siitä hienoista huonoa omaatuntoa, äidin suurta tuskaa katsellessani.

Tilanteen vaatimalla hartaudella pukeuduin täydessä hiljaisuudessa ja mietin mummia. Mummi oli isovanhemmistani ensimmäinen, joka kuoli. Mummi oli ensimmäinen ihminen, jonka tunsin, joka kuoli. Ei, ei ollutkaan! Olihan Pikku Lauri, joka hukkui! Pikku Lauri, jonka muistin aina kun äiti lauloi pikku pikku Lauria.

Maailma on niin lavea
pikku, pikku Lauri!
Siin' on monta loukkoa
pikku, pikku Lauri!

En minä tosin Pikku Lauriakaan oikeasti voi sanoa tunteneeni, sillä olin kahden, kun Pasilassa pihalla yhdessä leikimme. Sitten Lauri perheensä mökillä putosi laiturilta ja hukkui. En minä kai osannut Lauria kaivatakaan, vaikkei syksymmällä ilmestynyt pihalle leikkimään – ei kai kaksivuotias osaakaan! Äiti myöhemmin minulle hänen hukkumisestaan kertoi, sitten kun olin kyllin vanha ymmärtämään. Jotenkuten Laurin silloin vielä muistin, ainakin kuvasta, joka meillä on albumissa. En varmasti milloinkaan unohda, sillä äiti lauloi pikku pikku Lauria minulle usein.

Mummi jäi minulle etäiseksi, vaikka häntä viikkottain näinkin. Se on ehkä oikein sanottu: näin. En niinkään jutellut. Vaikka äiti jutteli mummin kanssa kaikesta, välillä tunteja puhelimessa, en minä jutellut mummin kanssa oikein mistään enää pitkään aikaan. Loppuun asti äiti vei minua ja Eeroa sairaalaan mummia katsomaan joka viikko; itsehän äiti kävi siellä melkein joka päivä, vähintään joka toinen päivä. Minua hävettää ymmärtää, ettei se merkinnyt minulle juuri mitään. Mummi oli jo minulle etäinen ja poissaoleva.

Lähdin kouluun äidin jäädessä jotenkin kovin lohduttomana sohvalle istumaan. Eero oli noussut ja nojasi äitiä vasten ja mietin, että Eero lienee paljon minua parempi lohduttaja muutenkin, joten senkin vuoksi voin ihan hyvin mennä kouluun. Liikkatunnin loppuun mennessä tosin mietin, että olisi ehkä sittenkin ollut helpompaa olla kotona surevan äidin kanssa kuin koulussa kuuntelemassa luokkakavereiden huutelua. Vaikken mummia oikein osaakaan surra, oli minunkin mielialani vähän maissa hänen kuolemansa vuoksi.

”Lindani!” huusi Mikko saapuessani urheilukentälle. Mietin, mistä ihmeestä tänään tuulee. Tommi silloin ärähti: ”Mun se on! Sulla on Essi.” Kävelin heidän ohitseen kuin en olisi kuullutkaan. Takanani kaikui Tommin muka-epätoivoinen ääni: ”Linda! Miksi sä välttelet mua? Mä rakastan sua!”

Eikä se huutelu liikkatuntiin loppunut. Matkalla kentältä koululle kuljin yksikseni, kuten yleensä, perässäni tällä kertaa Lassi ja Roni. Lassi huhuili sieltä takaani: ”Linda, tuutko sä mun kanssa leffaan viikonloppuna? Tai voitais mennä myös meille, kun meillä on videot.” Roni säesti siitä vierestä: ”Ja sitten te voisitte vähän…” ”Ja sitten me voitais syödä jotain kynttilän valossa,” Lassi jatkoi.

Oikeudenkäynnistä on aikaa pari viikkoa, eikä kukaan ole siitä enää sanonut puolikasta sanaa sen jälkeen, kun lähdin paikalta juosten. Leffahuutelu ei kuitenkaan ota loppuakseen. Puolen sekunnin verran kerran mietin, voisiko Lassi olla ihan oikeasti minuun ihastunut; ”rakkaudesta se hevonenkin potkii”, tapaavat vanhat ihmiset sanoa. Aloin melkein nauraa ääneen. Sillä kiusaamisella ja huutelulla ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa!

Lassi yritti sitkeästi pyytää minua leffaan koko viiden minuutin kävelymatkan kouluun saakka. En tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos olisinkin suostunut. Olivatko heillä pilkkasanat valmiina, vai olisiko Ronilla ja Lassilla mennyt käsikirjoitus sekaisin? En tiedä, eikä huvittanut kokeilla. Ärähdin valoissa ennen koulua: ”Sun kanssas en menis leffaan, vaikka olisit viimeinen poika maan päällä.” Sekin oli tietenkin virhe, sillä Lassi sai vain lisää vettä myllyynsä.

Koulupäivän viimein madeltua tuskaiseen loppuunsa maleksin kotiin kävellen, sillä kotona vastassa ollut äidin suru ei houkutellut kiirehtimään. Löysin äidin päiväunilta ja Eeron huoneestaan kuuntelemasta Disneyn satukasetteja. Menin Eeron kanssa piirtelemään ja kuuntelemaan satuja, jotka olen kuullut jo aivan liian monta kertaa. Matti Raninin ärsyttävässä äänessä oli kuitenkin jotain tuttua ja turvallista ja oudon rauhoittavaa.

***

Yritin virittää mieleni ympärilläni vallitsevaan hartaaseen mielentilaan. Päivä oli harmaa ja taivaalta tihutti vettä, mutta haudan äärellä seissyt pieni joukko ei tihkua tuntunut huomaavankaan. Äidin poskilla kiiltelivät kyyneleet ja välillä hän niiskaisi kuuluvasti. Eelis oli laskenut kätensä äidin hartialle ja painanut päänsä. Ukki nosti koruttomin elein mummin uurnan kärryltä, jolla se oli haudalle tuotu ja laski sen hautaan. Tuijotimme kaikki uurnan kulkua herkeämättä; jopa pikkulapset olivat ihan hiljaa.

”Tuossa on kaikki, mitä mummista on jäljellä”, mietin. Yritin ymmärtää, miten hauras pieni mummini oli poltettu ja muuttunut tuhkaksi, joka mahtui hillopurnukan kokoiseen uurnaan. Yritin tuntea kaipausta mummia kohtaan, yritin tuntea edes jotain, mutta mieleni askarteli vain tuhkassa ja silmäni seikkailivat ihmettelemässä muiden tyhjiä ilmeitä. Vaihdoin painoa jalalta toiselle ja mietin, että voisimme jo lähteä. On se uurna jo sielä haudassa, eikä mummia varmaan kiinnosta seisommeko tässä vai emme.

Uurnanlaskussa oli paikalla vain pieni joukko mummin läheisimpiä. Ukki tietenkin, äiti minun ja Eeron kanssa, sekä Eeliksen perhe. Isi oli töissä, eikä päässyt – tai halunnut, en tiedä – uurnanlaskuun Hietaniemen hautausmaalle näin keskellä päivää. Minullakin olisi ollut koulupäivä, mutta äiti anoi sen minulle vapaaksi, kuten parin viikon takaisen mummin siunaustilaisuuspäivänkin.

Siunaustilaisuudessa olikin enemmän väkeä. Ei mitään valtaisaa massaa, mutta mummin sukulaisia ja ystäviä tuli paikalle ”muistamaan mummin elämää ja siunaamaan hänet viimeiselle matkalleen”, kuten pappi sanoi. Matkalle minne? Matkalle krematorioon, vai ehkä taivaaseen? Mumma on opettanut, että ihmisellä on sielu, joka kuolemassa jättää ruumiin ja menee taivaaseen, jos on elämässään ollut hyvä ja uskonut Jumalaan. Mistä sen voi tietää siis, meneekö joku kuoltuaan taivaaseen vai ei?

Tarvitsin siunaustilaisuutta varten jotakin mustaa vaatetta. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty, sillä kaapistani ei löytynyt mitään mustaa, ei varsinkaan hautajaisiin sopivaa mustaa. Äiti penkoi omia vaatekaappejaan ja työnsi syliini pari itselleen liian pientä nilkkapituista mustaa hametta, jotka kuulemma olisivat minulle ihan hyviä juhlahameita, joskaan eivät hautajaissopivia, jostain minulle tuntemattomasta syystä. Ei sillä, en minä niitä olisi halunnut käyttääkään, enkä ikinä tule käyttämäänkään, vaikka kuuliaisesti ne kaappiini laitoinkin. Ne saavat minut näyttämään kaksitoistavuotiaalta tädiltä!

Kävimme penkomassa myös Elinan vaatekaappeja, muttei sieltäkään löytynyt mitään hautajaisiin sopivaa. Sen sijaan sain Elinalta kesää varten aivan ihana farkkuhameen ja olisin minä saanut mustan nahkahameenkin, mutta äiti kielsi ottamasta sitä. ”Mut se on niin kiva! Pliis, äiti!” manguin. ”Ei todellakaan! Nahkahame ei ole sopiva vaate sun ikäiselle. Se antaa halvan vaikutelman”, ilmoitti äiti halveksuvasti. Halpa. Eli sellainen joka jakaa. Huora. Äiti ei sitä sanaa ääneen ikinä sanoisikaan, mutta kaikenlaiset minusta mageet vaatteet ovat äidin mielestä ”halpoja” tai tekevät naisesta ”halvan”. Elina oli aivan hiljaa.

Mummalta lopulta löytyi minulle lainaan polvipituinen musta pitkähihainen villamekko. Mekko kutitti minua koko pitkän päivän, sillä siunaustilaisuuden jälkeen oli vielä mummin muistotilaisuus kahveineen ja kakkuineen meillä kotona. Kotimme täyttyi minulle vieraista ihmisistä ja puheensorinasta. Kaikki puhuivat mummista, mummin elämäntyöstä kirjoittajana, mummin persoonasta inspiraation lähteenä, mummin värikkäästä elämästä. Se kaikki tuntui kovin vieraalta, mutta kiehtovalta. Koskaan en ollut oikein tullut ajatelleeksi, että mummilla oli jo pitkä elämä takanaan ennen mummiksi tuloaan ja ennen kaikkea ennen syöpää.

Kuuntelin tarinointia aikani, söin palan kakkua ja pari lusikkaleipää, ja lopulta livahdin omaan huoneeseeni lukemaan. Kuorin kutittavan mekon päältäni ja vedin farkut jalkaani ja hupparin päälleni. Ovelta kuului koputus ja mumma astui sisään ja istahti viereeni sängylleni. Painauduin hetkeksi mummaa vasten ja kuiskasin: ”En mä enää jaksanut surra.” ”Ei sun tarvitsekaan”, vastasi mumma taputtaen minua selälle.

maanantai, 4. lokakuu 2021

Luku 18 - Oikeudenkäynti

”Au! Kato etees, läski!” Roni ärjäisi mulkaisten minua murhaavasti. ”Sori! Sä pysähdyit vähä äkisti!” puolustauduin. Olimme matkalla viemään tarjottimiamme ja tyhjiä astioitamme pois, kun Roni yhtäkkiä seisahtui edessäni ilman mitään syytä ja tarjottimeni kulma osui häntä kevyesti selkään. ”Sä joudut tästä oikeuteen!”Roni sihisi ja silmäkulmastani näin Essin ja Milan kihertävän katseet meissä. ”Ja mitä sekin sitte tarkottaa?” kysyin uhmakkaammin kuin aioinkaan. ”Olis kandenu ostaa henkivartija!” ei Essi malttanut olla huutamatta.

Henkivartijat, eli suojelurahaa tyhmiltä. Aamulla kuviksen tunnilla Essi ja Mila tulivat vireeni supisemaan: ”Linda, tuu tonne meidän pöytään hetkeks, meillä on sulle vähä asiaa.” ”Mulle?” kysyin hämmentyneenä. ”Sulle sulle, tule nyt!” Hölmistyneenä nousin seuraamaan heitä, miettien, mitä ihmettä nyt on tekeillä. Tunsin Miran, Riinan ja Anniinan silmät selässäni ja kysymysmerkkien leijalevan ilmassa.

Kolme silmäparia tuijotti minua pöydästä, jota kohti minua luotsattiin. Mikko, Roni ja Lassi virnistelivät pöydän ääressä ilkeästi, kun viimein seisahduimme heidän eteensä. ”Sulla olis nyt mahdollisuus ostaa henkivartija!” Mikko julisti juhlallisesti. ”Että mikä?” kysyin. ”Henkivartija!” toisti Roni. ”Kyl mä kuulin, mutta mikä hitsi on henkivartija ja mihin mä sellasta tarvisin?” ”Siis eksä tiedä mikä on henkivartija?” Mikko ilkkui ja kaikki nauroivat. Minua alkoi hermostuttaa. ”Tietenki tiedän, mutta siis täällä koulussa?”

Essi päätti ottaa ohjat käsiinsä ja selitti, että he ovat päättäneet aloittaa kerhon, joka jakaa luokassa oikeutta. Jos joku kiusaa toista tai tekee jotain muuta, mistä joutuu oikeuteen (heidän oikeuteensa), on henkivartija oikeudessa tuon henkilön puolustaja. Henkivartijoita voi maksaa myös useita niin on paremmat mahdollisuudet voittaa oikeudessa. Tilanteen ironia ei päässyt minulta karkuun: kiusaajani halusivat minun maksavan heille henkivartijasta, joka suojelee minua, jos satun joutumaan heidän oikeuteensa.

”Ei kiitos”, ilmoitin ja käännyin palatakseni takaisin omaan pöytääni. Mila tarttui minua hihasta: ”Kannattaa hei harkita vielä, oikeudenkäynti voi tulla kalliiksi!” Nykäisin hihani irti ja poistuin jatkamaan kuviksentyötäni. Kun Riina kysyin, mistä siinä oikein oli kyse, kohautin harteitani ja vastasin välttelevästi: ”Jotain niiden typeriä kerhojuttuja vaan.” En jaksanut alkaa edes selittää, saati arvuutella, miksi minut oli yksin valittu uhriksi. Tunsin epämääräistä häpeää, vaikken oikein edes ymmärtänyt miksi.

Koulun jälkeen tuo oikeudenkäyntiviisikko piiritti minut ollessani astumassa koulun ovesta ulos. ”Sulla on ensin oikeudenkäynti ennen kuin meet mihkään!” Mikko ilmoitti. ”Toivottavasti siinä ei kestä kauan”, sanoin, vaikkei minulla oikeasti mikään kiire ollutkaan. Luokkalaisiamme alkoi kerääntyä ympärillemme seuraamaan tuota vähintäänkin kummallista näytelmää, jossa Essi toimi syyttäjänä, Roni seisoi sivussa ”uhrina”, Sini ja Lassi toimivat todistajina ja minut asetettiin tuomareina toimineiden Mikon ja Milan eteen ja niin farssi alkoi.

”Syytettyä syytetään Ronin tönäisemisestä tarjottimella. Eikö niin Roni?” Essi aloitti.

”Niin juuri”, Roni vahvisti.

”Pyydän todistajia kertomaan, miten kaikki kävi”, Essi sanoi virallisella äänellä.

”Syytetty”, Sini aloitti ja osoitti minua sormellaan, ”syytetty tönäisi tahallaan Ronia tarjottimella selkään niin että Roni huusi kivusta.”

”Todistan, että näin kaiken kuten Sini kertoi”, vahvisti Lassi.

”En todellakaan tahallani!” yritin huutaa väliin, mutta Essi hiljensi minut saman tien: ”Hiljaa oikeudessa!”

Essi mulkoili minua hetken ja lopulta kehotti: ”Jos syytetyllä on jotain sanottavaa puolustuksekseen, voit nyt puhua.”

”En todellakaan tönässyt tahallani. Roni pysähtyi ihan yhtäkkiä! Sitä paitsi se pieni hipasu ei kyllä voinu sattua…” selitin. Meinasin vielä jatkaa, mutta mieleeni pomppasi jostain äidin ”lempinimi” minulle: selitys-förklaring. Äidin mielestä selitän ihan liikaa, kaikkea, joten päätin olla nyt ihan hiljaa, vaikka minua harmitti ja jotenkin nolottikin tuo oikeudenkäynti. Se oli väärin niin monella tapaa, etten osannut edes kiertää ajatuksiani kunnolla sen ympärille. Olisin halunnut vain lähteä kävelemään, mutta lähes koko luokka seisoi minun ja ratikkapysäkin välissä, joten pysyin aloillani ja vastasin naurettavaan syytteeseen.

”Mitä sanovat tuomarit?” Essi kysyi.

Mikko ja Mila supisivat muka hetken keskenään, vaikka näin, etteivät he puhuneet mitään oikeasti. ”Tuomarit ovat yhtä mieltä: Linda on syyllinen!” Mila lopulta julisti.

”Syyllinen tuomitaan menemään Lassin kanssa leffaan ja ostamaan Lassille popcornit. Oikeudenkäynti on päättynyt.” Mikko ilmoitti.

”Lassin kanssa leffaan? No en varmaan mene!” älähdin, miettimättä edes, mitä tekemistä Lassilla oli koko asian kanssa. Roniinhan tarjottimeni oli osunut.

”Se on tuomareiden määräys!” ”Kyllä sun on pakko mennä!” ”Ooksä luuseri, kun et tee mitä tuomarit käskee!” ”Tyhmä!” ”Läski!” ”Sehän nähdään, sut pakotetaan!”

Kaikki alkoivat huutaa minulle yhteen ääneen. En olisi saanut ääntäni kuuluviin, vaikka olisin yrittänyt, joten seisoin vain siinä kaikkien keskellä. Minua alkoi kiukuttaa niin että kyyneleet kihosivat silmiini. ”En varmana mene!” rääkäisin lopulta ja pinkaisin juoksuun. Juoksin luokkalaisteni läpi siitä, missä heitä seisoi vähiten, sillä kaiken huudon lomassa osa oli poistunut paikalta ja loputkin alkaneet liikkua. Joku yritti tarttua repustani kiinni, mutta riuhtaisin itseni irti ja juoksin koulun kulman taa. Kukaan ei onneksi seurannut minua, vaan sain ihan rauhassa kävellä ratikalle ja ajaa sillä kotiin.

Poikkesin kodin nurkalla käymään Elannossa ostamassa itselleni ihanan mansikkamunkin, jota mutustelin kotona katsoessani telkkarista SkyWaysia ennen läksyjen tekemistä. Minun piti jättää herkut sikseen, mutta päivän tapahtumat saivat minut niin masentuneeksi, että halusin edes jotain, mikä saisi oloni vähän paremmaksi. Elannon mansikkamunkki on silkkaa hyvää oloa. Ja SkyWays vei ajatukseni typeristä luokkalaisistani muiden ihmisten ongelmiin.

Äiti toi Eeron kotiin päiväkodista juuri kun olin saanut ruotsinläksyt tehtyä. ”Mä lähden vielä takasin töihin. Tulen illemmalla. Isi laittaa teille päivällisen”, äiti huikkasi ja oli tiessään. Eero riisui ulkovaatteensa ja avasi telkkarin katsoakseen Pikku-Kakkosta. Minä linnoittauduin laiskanlinnaan Miskan ja kirjani kanssa ja nostin istuintyynyn eteeni muuriksi. Eero tuli nakkaamaan tyynyn pois.

”Mä haluun, että sä tuut mun kanssa sohvalle!” Eero julisti. ”Laita se tyyny takas! Mä haluun lukea”, ilmoitin ja niin oli riita välillämme ilmiliekeissä. Lopulta Pikku-Kakkonen vei Eeron huomion. DJ Catin alkaessa kuudelta kömmin minäkin nojatuolistani ja menin Eeron viereen sohvalle.

Isi tuli kotiin Coca Cola Eurochart Top Fiftyn soittaessa Pepsi and Shirlien Heartachea, joka oli sijalla viisitoista. Katsoin Eurochartin loppuun isin lämmittäessä meille hernekeittoa päivälliseksi. Äidin ollessa myöhään töissä meillä on joko kaupan hernekeittoa tai uunissa paistettuja ranskalaisia ja nakkeja. En pidä kummastakaan, mutta mukelsin keittoni ja menin huoneeseeni kuuntelemaan Bon Jovia ja jatkamaan kirjani lukemista. Toivon iltalukemisen tyhjentävän mieleni SkyWaysista.

Se on nimittäin alkanut tulla uniini. Olen jo useana yönä peräkkäin nähnyt unia Nikcystä ja Mandystä, sillä minua piinaa Nickyn lähtö aivan kamalasti. Mandy tuli niin lohduttoman surulliseksi, kun he eivät menneetkään naimisiin. Gary ja Janet ovat olleet unissani välillä myös. Mikä minua vaivaa? Pitäisiköhän minun lakata katsomasta koko ohjelmaa?

Ehdin lukea loppuun Ollin ”Kuusi tusinaa” ennen kuin äiti edes oli kotona töistä. Toistelin sen jälkeen muutamia kertoja Mustapartaisen miehen tekotitteliä ”yliesierikoisapulaisvaravaurioraivausvuorovarausratkaisupäällikkö”, jonka tämä eräässä pakinassa täräyttää byrokratiaan kyllästyneenä. Riikka kertoi Eeron synttäreillä opetelleensa sen ulkoa ja innostuin opettelemaan sen minäkin. Jossain tilanteessa voisi hyvinkin olla hauska sanoa olevansa ”yliesierikoisapulaisvaravaurioraivausvuorovarausratkaisupäällikkö”. Yritin myös opetella sanomaan ”supercalifragilisticexpialidocious” väärin päin, mutta se oli paljon vaikeampaa kuin tuon tittelin opettelu ja luovutin.

maanantai, 4. lokakuu 2021

Luku 17 - Urheilijapoika

”Mä haluan päästä laskettelemaan, niin kun mä oon pyytänyt jo vaik kuin pitkään, jos me kerta mennään Kalpalinnaan! Mitä ihmettä me siellä muka tehään pelkästään kattelemassa muiden laskettelua?” huusin äidille, kun hän ehdotti jotain niinkin järjetöntä kuin viettää päivä Kalpalinnan hiihtokahvilassa Eeliksen perheen lasketellessa. ”Mä ajattelin, että voitais mennä ensin vaan kattelemaan, millasta se on”, äiti yritti tyynnytellä.

”Mä tiedän jo millasta se on! En lähe ollenkaan, jos en pääse rinteeseen itekin!” ilmoitin. ”Mä en sitten vie sua Outille ollenkaan”, ilmoitti äiti vastaan. Vedin kädet uhmakkaasti puuskaan ja sanoin: ”No älä sit vie”, vaikka mieli olisi tehnyt antaa periksi siltä varalta, että äiti oikeasti ei minua Outille veisi, vaikka senkin oli luvannut. Minä todella halusin Outille pitkästä aikaa, mutten kertakaikkisesti voinut antaa tällaisen lasketteluvääryyden tapahtua.

Outin perhe muutti syksyllä Nurmijärvelle ja Outi kutsui minut sinne viikonlopuksi, ensimmäistä kertaa heidän uuteen kotiinsa kylään. Äiti oli jo suunnitellut tuota Kalpalinnan reissua, jonka minä tietenkin olin luullut tarkoittavan viimein laskettelua; Eelis on luvannut opettaa minua. Kun minulle selvisi, etten rinteeseen pääsisikään, nostin hirveän mekkalan ja yritin saada äidin viemään minut Outille ennen kuin menee Eeron kanssa Kalpaan päiväksi.

Laskettelu on kuulemma liian kallista. Kaikki, mitä haluan tehdä, on aina liian kallista. Siitä lähtien, kun lopetin pianonsoiton, en ole saanut harrastaa mitään, sillä kaikki on ”liian kallista”. Minusta tuntuu, ettei äiti vain halua antaa minun tehdä mitään, kun en kerran jaksanut jatkaa pianonsoittoa. Olen pyytänyt päästä tanssitunneille, saada alkaa pelata korista, päästä laskettelemaan… Mikään ei käy äidille, vaikkei mikään noista maksa sen enempää kuin pianotuntinikaan.

Minä en osaa vain kävellä ulos riidasta, kuten Eero osaa – eikä minua olisi tällä kertaa se kyllä hyödyttänytkään – joten väänsin ja vänkäsin, kunnes lopulta äiti suostui vain viemään minut Outille ja unohti sen Kalpalinnaan menemisen kokonaan. En oikeastaan edes tiedä, mikä hänen mielensä lopulta muutti, mutta yhtäkkiä äiti vain käski soittaa Outille ja kysyä voinko tulla sinne jo kahden aikaan. Äiti laittoi lounaan pöytään ja lähti viemään minua Outille.

Oli kiva päästä Outille niin että meillä oli aikaa tehdä kaikkea kivaa valoisan aikaan lauantainakin. Lähdimme hiihtämään saman tien, kun olin heille suksineni päässyt ja hiihdimmekin pitkän, yli kymmeenen kilometrin lenkin. Palatessamme jäimme vähäksi aikaa Outin kodin lähelle pienelle mäen nyppylälle harjoittelemaan laskettelua, vaikka jaloissamme meillä olikin vain tavalliset sukset ja monot. Pystyi niilläkin vähän auraamaan ja kääntymään, vaikkakin välillä monot vääntyivät siteissä ja kaaduimme.

Erään kerran kaaduttuaan Outi ei noussutkaan mäestä ylös, vaan jäi lumeen makaamaan. Ei hän ollut päätään lyönyt tai mitään, kaatunut vain melko pehmeästi, joten ensin luulin hänen pelleilevän. Aloin ravistella häntä ja huolestuin jo hieman, kun ei Outi hievahtanutkaan. Otin häneltä sukset irti, etteivät nilkat vääntyisi. Ravistelin vähän lisää ja viimein Outi havahtui. Olin jo alkanut miettiä, missä suunnassa se Outin koti olikaan, jos pitäisi lähteä hakemaan hänen isäänsä apuun.

Eipä meitä Outin pyörtymisen jälkeen enää huvittanut hiihtää eikä laskea mäkeä, joten talsimme takaisin Outille. Outin äiti keitti hänelle teetä ja asetuimme katsomaan Cantervillen kummitusta heidän olohuoneeseensa. Outi oli aivan varma, että oli vilustunut siinä hangessa maatessaan ja oli minulle vihainen, etten ollut lähtenyt hakemaan apua. Ei hän tietääkseni sen nopeammin olisi siitä vironnut silti, varsinkaan kun en ollut varma, että olisin löytänyt takaisin heidän talolleen.

Elokuvan loputtua oli Outin kiukku jo laantunut ja sulkeuduimme hänen huoneeseensa supattelemaan poikajuttuja. Kerroin Outille ihanasta ruskeasilmäisestä pojasta, jonka olin edellisellä viikolla huomannut koulun ruokajonossa. Olimme Riinan kanssa ruoka-apulaisina jakamassa maitoja, kun tuo ruskeasilmäinen komistus katsoi minuun ja hymyillen sanoi ”kiitos”. Se oli ihastusta ensi hymyllä.

”Mikä sen nimi on?” kysyi Outi järkevästi. ”En mä vaan tiedä. Se on ysillä”, vastasin hämmentyneenä, sillä ei minulle ollut jostain syystä tullut edes mieleen yrittää saada sitä selville. Poika on niin paljon minua vanhempi, että ihastus tuntui melkein samalta kuin ihastukseni Jon Bon Joviin. Mahdottomalta, vaikkakin ihanalta haaveelta. ”Et tiedä!” Outi hihkaisi ja minua jotenkin hävetti typeryyteni. Vannoin katsovani hänen nimensä koulun vuosikirjasta jahka kotia pääsen.

Sunnuntaina äiti tuli iltapäivästä hakemaan minua kotiin. Istuin autossa kuin tulisilla hiilillä odottaen, että saan kotona käsiini tuon kirjasen, josta ruskeasilmäni nimi kävisi ilmi. ”Mikäs sun mieltä painaa, kun olet noin levoton?” äiti kysyi. Äidiltä ei kyllä jää mikään huomaamatta. En minä mielestäni niin paljon siinä penkissä liikehtinyt. ”No, mä vaan odotan, että pääsen kattomaan kotona yhden jutun koulun kirjasta. Yhen tyypin nimen”, vastasin, tietäen hyvin, että lisäkysymykset seuraisivat, mutta olin liian jännittynyt välittääkseni.

Kotona kaivoin kirjan esiin ja löysin sieltä ysiluokkalaisten kuvan. Uusi magee ihastukseni on nimeltään Iiro Mäkitorppa. Äiti tuli huoneeseeni juuri kun kirjaa katselin ja minä vähän punastuin. Selailin silti vuosikirjaa eteenpäin ja löysin sivun, jossa oli pieniä juttuja koulumme oppilaiden erilaisista urheilusaavutuksista. Siellä luki:

Iiro Mäkitorppa, junioreiden Suomen Mestaruus 1986, jääpallo
Iiro Mäkitorppa, junioreiden Suomen Mestaruus 1986, jääkiekko

Äiti katseli olkani yli ja kysyi: ”Tuo Iiro Mäkitorppako se sun uusi ihastuksesi on?” Kun vahvistin arvelun, innostui äiti: ”Tiedätkö, on mainiota, että säkin olet ihastunut urheilijapoikaan! Niin mäkin olin sun ikäsenä. Sellaiseen Jarmoon, joka pelasi tennistä.” Äidin katse muuttui hetkeksi etäiseksi ja haaveilevaksi. Tiesinhän minä Jarmosta ennestäänkin, ja tiedänhän minä senkin, että äiti vieläkin sekoaa pasmoissaan, jos näkee Jarmon. Kerran ajoimme Jarmon ohitse tämän odottaessa bussia pysäkillä ja äiti melkein ajoi kolarin!

Iiro on aivan unelma! Harmi, etten taas vähään aikaan ole ruoka-apulainen – vuorot kiertävät – sillä haluaisin kovasti nähdä Iiron uudelleen siinä jonossa. Ehkä myöhemmin keväällä vielä, ja varmaan koulun pihalla muutenkin, nyt kun tiedän pitää silmäni auki punaisen kaulahuivin varalta. Sellainen Iirolla oli ainakin viime viikolla kaulassa joka päivä. Punainen, tai kerran se oli keltainen.

Ei sillä, pian en näe Iiroa kumminkaan enää koulussa. Iiro kun on jo ysillä, eikä meidän koulussa ole lukiota. Olisi kiva tietää, mihin lukioon Iiro on hakenut. Vaikka eipä sillä kai ole väliä. Iiro asuu lähellä meidän koulua, joten saatanhan minä nähdä häntä joka tapauksessa joskus koulumatkalla. Ehkä.